Olimme tiimissä yhdessä keskustelleet millaista osaamista meillä olisi hyvä olla omasta strategisesta näkökulmasta katsoen, ja miten tällaisen osaamisen kasvattamiseen voisimme panostaa. Yksi jos toinenkin tiimikavereistani tuntui löytävän oman vaihtoehtonsa ja toteutustapansa, mutta minulle opintosuunnan löytäminen tuotti vaikeuksia. Minulla on finanssialan työkokemusta takanani jo yli 40 vuotta ja olen koko urani ajan koettanut pysyä ajan hermolla sekä kehittää ammattitaitoani eri tavoin. Uuden oppiminen on minulle aina antoisampaa, kun löydän siitä edes jonkinlaisen liittymäpinnan työtehtävääni, joten oikeastaan mikään tiimikavereideni valinta ei motivoinut itseäni tarpeeksi. 

Vuoden päivät pähkäiltyäni, ja tiimin Agile Master -rooliin liittyen ymmärsin, että johtaminen on edelleen se aihealue, joka minua kiehtoo. Keskustelin ajatuksistani myös esihenkilöni kanssa ja niinpä eräässä sparrauskeskustelussa esihenkilöni ehdotti minulle osallistumista coaching-valmennukseen. Suoraan sanottuna en innostunut ajatuksesta yhtään. Coachaaminen ei tuntunut ollenkaan omalta jutultani, enkä ollut tuntenut siihen suuntaan vetoa vuosikausiin. Minä coachina…? Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja tutustuin esihenkilöni lähettämään materiaaliin. Valmennus kestäisi 8 kk, olisi tiiviitä lähipäiviä, itsenäisiä tehtäviä, lähdemateriaalien lukemista, kirjoittamista, harjoittelua, valmentamista opiskeluryhmässä sekä itsenäisesti oikeille asiakkaille. Valmennus vaatisi siis paljon panostamista, myös vapaa-ajalla. Yön yli nukuttuani huomasin vastaavani kyllä. 

Miksi opiskella, vaikka aihe ei kiinnosta? 

Rehellisesti on tunnustettava, että yksi motiivi coaching-valmennukseen lähtemiseen oli mahdollisuus saada opintojen päätteeksi eräänlainen sertifiointi. Ajattelin, että olisi hienoa pystyä vielä uudella tavoin osoittamaan omaa osaamistani. Tiedostin lisäksi, että olen aikaisemminkin monet hyvät ratkaisut löytänyt polulta, jonne en ollut alun perin ajatellut ollenkaan lähteä. Niinpä ”ei niin ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen tuleva” valmennus voisikin tuoda mukanaan jotain sellaista uutta ja mielenkiintoista, mitä olen ehkä kaivannut, mutta en ole osannut nimetä. Tiedän myös kokemuksesta, että kaikesta oppimastaan ja omaksumastaan on hyötyä; koskaan ei voi tietää mitä taitoja missäkin tilanteessa tarvitsee. Ja siksi juuri tällaiset ”ei kovinkaan itsestäänselvät” valinnat ovat niitä, joita kannattaa ottaa.  

Minulla oli valmennuksen aikana monta epäilyksen hetkeä niin itse aiheeseen kuin omaan kyvykkyyteeni liittyen. En edelleenkään tuntenut coachaamista omakseni. En uskonut, että minusta olisi siihen, vaikka kuinka valmentautuisin. Oma jaksaminen on ollut välillä tiukoilla; tiivistahtisen työpäivän ja -viikon päätteeksi on ollut haastavaa tsempata itsensä oppitehtävien ääreen tunniksi jos toiseksikin, kun mieli ja kroppa haluaisivat vain olla. Vapaalla odottavat myös monet mieluisat harrastukset ja ajankäytön jakaminen kaiken kesken on aiheuttanut ristiriitaisia tuntemuksia.  

Silti, kuukauden tauon pidettyäni, päätin jatkaa, sillä halusin näyttää, että pystyn ja voin, opin ja kehityn, ja että opiskelu kannattaa aina. Suurin osa opiskelutehtävistä on nyt tehty. Olen imenyt tietoa kuuntelemalla, lukemalla, seuraamalla toisia ja harjoittelemalla aidoissa tilanteissa. Olen herättänyt eloon unholaan vaipuneita taitojani, saanut positiivista palautetta ja löytänyt lisää kehitettävää. Ja ennen kaikkea, olen tutustunut valmennuksen myötä moneen uuteen ihmiseen ja saanut käydä heidän kanssaan useita, antoisia keskusteluita.

Kannattaako kuusikymppisen kehittää itseään? 

Kannattaa. Osaamistaan kehittämällä säilyttää tai jopa parantaa työmarkkina-arvoaan, sillä työvuosia on parhaimmillaan jäljellä vielä useita ja ajantasalla pysymällä tukee omia mahdollisuuksiaan tehdä töitä työuransa loppuun mielekkäästi. On myös mukavaa ymmärtää, mitä ympäröivä ja monimuotoinen todellisuus meiltä odottaa. Toisaalta kokemus vanhasta ja oppi uudesta voivat yhteenlyöttäytyessään synnyttää aivan jotain ainutlaatuista innovaatiota, mitä voi olla vaikeaa oivaltaa ilman kyseisenlaista kombinaatiota. Silloin tällaisesta konkarista hyötyvät kaikki samaan tavoitteeseen työskentelevät. Opiskella kuitenkin kannattaa ennen kaikkea ihan itsensä iloksi. Useimmiten yllättyy positiivisesti ennemmin tai myöhemmin, koska koskaan ei etukäteen tarkalleen ottaen tiedä, mihin uusia tai elvytettyjä taitojaan tarvitsee.  

En siis vielä tiedä saavutanko sertifiointia vai en. Enkä tiedä sitäkään, miten tämän valmennuksen läpikäyminen lopulta näyttäytyy työssäni tulevaisuudessa. Mutta joka tapauksessa, ja kävipä lopulta miten kävi, se on jo tuonut minulle monta ilon hetkeä. Ja osoittanut, että kyllä kuusikymppisenä on vielä ihan täysillä mukana. Ja ihan muuten vaan tiedoksi, käytin tämän tekstin aikaansaamisessa apuna myös tekoälyä. Teksti on täysin omaani, mutta AI tökki minua jumikohdissa eteenpäin. Aika hyvin opeteltu - tämän ikäiseltä.