Ritva on hyvästellyt ison osan ystävistään: kymmeniä hautajaisia, satoja kauniita muistoja
Lisää aiheesta
Miltä tuntuu, kun ystävät ympäriltä harvenevat? Välillä Ritva Kolehmaiseen iskee haikeus, kun edesmenneet ystävät tulevat mieleen, mutta oma kuolema ei häntä enää pelota. Hän on kiitollinen jälkikasvustaan, olemassa olevista ystävistään ja kulttuuriharrastuksistaan.
Salamat leiskuivat ulkona, kun arkku liukui hitaasti verhon taakse krematorioon ”Silta yli synkän virran” -laulun säestämänä.
− Oli ankara ukonilma, kun hyvästelin runoilija-kustantaja-ystäväni Helsingin Hietaniemen kappelissa, kuopiolainen Ritva Kolehmainen, 79, kertoo hetkestä, joka on jäänyt väkevänä hänen mieleensä.
– Ne olivat kauniit hautajaiset. Kokoonnuimme illalla hautajaisväen kanssa baariin ja luimme koko illan runoja, hän muistelee.
Vuosien mittaan Kolehmainen on jättänyt viimeiset hyvästit suurelle osalle ystävistään. Laajaan ystäväpiiriin on kuulunut Oriveden opiston opiskelukavereita, opettajia ja työkavereita. Ystäviä on tullut kaupan alan työkavereista ja järjestökavereista. Niitä on kertynyt asuinpaikoista Pellossa, Kaavilla ja Kuopiossa sekä kulttuuriharrastusten, eli kirjallisuuden, runouden ja elokuvien parista.
– Olen sosiaalinen, ja ystävyyssuhteet syntyvät luonnostaan. Olen kuin mummoni, joka tunnettiin koko kylän mummona. Häneltä kysyttiin neuvoja mitä moninaisempiin asioihin.
Kolehmainen itse on mummo kuudelle lapsenlapselle ja kolmelle lapsenlapsenlapselle. Molemmat tyttäret perheineen asuvat Kuopiossa lähellä äitiään ja soittavat tälle joka päivä.
– Jos en satu vastaamaan, he soittavat toisilleen tiedustellen, missähän äiti mahtaa olla. Tämä on tullut heille tavaksi sen jälkeen, kun minulla oli aivoinfarkti yhdeksän vuotta sitten.
Päivät täyttyvät pitkistä ja terveellisistä aamiaisista, kotitöistä ja kauppareissuista, ystävien kanssa ulkona syömisistä ja jälkikasvun näkemisestä. Kolehmainen toimii myös vapaaehtoisena senioriväestölle suunnatussa elokuvakerho Hopeatähdessä ja nauttii siitä paljon.
Kolehmaisella on onnekseen aina ollut ystäviä, joille hän on voinut purkaa surujaan.
”Kyllästyin mustiin vaatteisiin”
Omien vanhempien kuolemat ovat koskettaneet Kolehmaista eniten.
– Vanhempien kuolemat olivat järisyttäviä asioita, hän sanoo.
Kolehmaisen isä kuoli melko nopeasti syövän toteamisen jälkeen. Äiti puolestaan sairasti pitkään Alzheimerin tautia hoivakodissa.
Loppuaikoinaan äiti ei enää puhunut, mutta kun hän kuuli tyttärensä puhelimesta lapsenlapsensa tuhinaa, kyyneleet herahtivat silmiin. Vaikka sairaus vei muistin, tunteita se ei vienyt.
Kolehmaisen viimeisiä muistoja on, kun hän piti hoitokodissa äitiään kädestä ja luki tälle iltarukouksen ”Levolle laskeun luojani”.
– Vanhempieni kuolemien aikaan 1980–1990-luvuilla kuoli myös paljon sukulaisia. Tuntui, että hautajaisia oli koko ajan. Kyllästyin mustiin vaatteisiin ja panin ne kierrätykseen.
Yksi voimakkaimmista menetyksistä oli Oriveden opiston työkaverin kuolema. Rakas työkaveri sairasti rintasyöpää, ja Kolehmainen kulki tämän rinnalla koko sairauden ajan.
– Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä.
Sinut oman kuoleman kanssa
Muistoja poisnukkuneista ystävistä saattaa tulla Kolehmaisen mieleen aivan yllättäen.
– Silloin tulee haikeus, että sekin ystävä on jo poissa. Mutta muistot elävät. Olen iloinen esimerkiksi siitä, että kirjailijaystävieni kirjoittamat kirjat ovat olemassa, Kolehmainen sanoo.
Hän ei pelkää omaa kuolemaansa, mutta mahdollista vakavaa sairastumista ja siihen liittyviä kipuja kyllä.
– Kannatan eutanasiaa. Ihmisellä pitäisi olla oikeus avustettuun kuolemaan silloin, kun se on hänen oma tahtonsa.
Parhaillaan Kolehmainen siivoaa työhuonettaan, jossa hän edelleen kirjoittaa muun muassa kirja-arvosteluja työkseen ja blogia harrastuksenaan. Hän ei haluaisi jättää lapsilleen jälkeensä liikaa järjesteltävää. Kirjojakin on paljon, ja niistä pitäisi luopua. Toisaalta ne ovat hänelle tärkeitä.
– Asioiden pitäisi olla järjestyksessä ennen kuolemaa.
”Tykkään elämästä ja olen onnellinen”
Kolehmaisen mielestä menetyksistä ei pidä katkeroitua, eikä mitään sellaista tulisi haikailla, jota ei voi saada. Yhteydenpito ystäviin on hänelle edelleen yhtä tärkeää kuin se on aina ollut. Hän kannustaa muitakin olemaan aktiivinen ja soittamaan kavereilleen.
– Ystäviä ei pitäisi unohtaa silloinkaan, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle, elää ruuhkavuosia ja on työelämässä, hän muistuttaa.
Kuolemaa Kolehmainen ei oikeastaan juurikaan ajattele. Kun halvaantuneena ollut jalkakin nyt toimii, on Kolehmaiselle syntynyt haave matkustaa jonnekin lämpimään ja aurinkoon.
– Tykkään elämästä ja olen onnellinen.
Lue myös:
Surututkija: ”Suru on rakkautta menetettyä ihmistä kohtaan”
Mikko Ovaskan puoliso kuoli 39-vuotiaana: “Avoimuus ja läheisten apu ovat auttaneet pahimman yli”