Historiallisen pankkitalon peruskorjaus valmistui – OP Uusimaa muuttaa Aleksanterinkadun arvorakennukseen
Aleksanterinkatu kehittyi 1800-luvun lopulta Helsingin liike-elämän keskukseksi ja pankki- ja rahoituslaitosten sekä vakuutusyhtiöiden pääkonttorien kaduksi.
Senaatintorin kulmassa seisoo graniittinen arvorakennus, joka on koko olemassaolonsa ajan palvellut pankkitoimintaa.
Aleksanterinkatu 30–34 valmistui vuonna 1936 Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttoriksi (PYP, myöhemmin SYP, Merita ja Nordea), ja pian historia saa arvoisensa jatkon, kun OP Uusimaa muuttaa Nordealta kesällä 2025 vapautuneisiin tiloihin.
Historiantutkija, professori Matti Klinge on nostanut pankkipalatsin yhdeksi kolmesta 1930-luvun arkkitehtuurin kulttuurihistoriallisesti merkityksellisimmistä rakennuksista. Kaksi muuta ovat samalla kadulla sijaitseva Stockmannin tavaratalo sekä Eduskuntatalo.
– Nämä rakennukset kertovat silloisen yhteiskunnan, ajan ja arkkitehtuurin ihanteista ja kehityksestä Suomen nuoressa tasavallassa, kertoo arkkitehti Mikko Lindqvist Helsingin kaupunginmuseosta.
Kilpailun voittajat: Gripenberg ja Frosterus
Mikko Lindqvistin mukaan Aleksanterinkatu kehittyi 1800-luvun loppupuolelta alkaen Helsingin liike-elämän keskukseksi ja pankki- ja rahoituslaitosten sekä vakuutusyhtiöiden pääkonttorien kaduksi.
– Aleksanterinkatu on ensimmäinen esimerkki erikoistuneesta ja eriytyneestä kaupunkiympäristöstä, joka syntyi liike-elämän toimintoja silmällä pitäen. Sinne on rakennettu koko joukko arkkitehtuuriltaan ja kulttuurihistorialliselta arvoltaan hienoja rakennuksia, joissa ovat toimineet esimerkiksi Suomi-Salama, Vakuutusyhtiö Tarmo, Pohjola Vakuutus, Kansallisosakepankki ja Helsingin Säästöpankki.
Viimeisimpänä valmistui Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttori, jonka suunnittelusta järjestettiin arkkitehtuurikilpailu 1928–29.
Voiton nappasivat uudistusmieliset arkkitehdit Ole Gripenberg ja Sigurd Frosterus, joista jälkimmäisen käsialaa on myös vuonna 1930 valmistunut Stockmannin tavaratalo.
Modernisoituvan kaupungin edelläkävijä
Lindqvist luonnehtii pankkipalatsia yhdistelmäksi klassismia ja 1930-luvun modernia arkkitehtuuria.
Seinien sisällä kaikki oli viimeisintä huutoa.
– Siellä oli edistyksellisimmät järjestelmät alkaen ilmanvaihdosta, holvien turvallisuudesta ja putkipostista. Lukemattomista yksityiskohtaisista detaljeista ja arvokkaista materiaaleista rakentui aikansa modernein pankkirakennus.
Tummalla graniitilla päällystettyä rakennusta Senaatintorin kulmalla, kansallisesti merkittävien symbolirakennusten kuten yliopiston, valtioneuvoston, suurkirkon ja historiallisten kauppiasrakennusten rinnalla on tarkasteltu myös kriittisesti.
– Esimerkiksi rakennushistorioitsija, professori Henrik Liliuksen mielestä se poikkesi liikaa Senaatintorin miljöön kuulaista empiretyylin rakennuksista.
Rakennus on Aleksanterinkadun viimeinen alkuperäisen käyttötarkoituksensa säilyttänyt pankkirakennus.
Lindqvist itse antaisi synninpäästön mittakaavaltaan ja väritykseltään jyhkeälle rakennukselle.
– On kiinnostavaa, että pankkirakennus arkkitehtuurikilpailun pohjalta pyrittiin sovittamaan empire-ympäristöön. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se toi ympäristöön yhden kerrostuman lisää – modernisoituvan kaupungin ja liike-elämän roolin.
Arvoa on silläkin, että tänä päivänä se on Aleksanterinkadun viimeinen alkuperäisen julkisen käyttötarkoituksensa säilyttänyt pankkirakennus.
Ratkaisut osin poikkeuksellisia
Helposti tulee mieleen, että arvorakennus olisi suojeltu, mutta näin ei ole. Selitys piilee siinä, että suojelupäätös tehdään asemakaavaan, ja alueen asemakaava on päivitetty edellisen kerran vuonna 1975.
– Kaikki muut Aleksanterinkadun pankkirakennukset ovat suojeltuja, mutta tämä, joka oli niistä viimeinen ja kehityksen huipentuma, on jäänyt suojelematta. Asemakaavan viimeisimmän päivityksen aikaan 1970-luvun puolivälissä rakennuksen arvoa ei vielä nähty, vaikka tämä on aika poikkeuksellinen rakennus Helsingin mittakaavassa, Lindqvist sanoo.
Kaupunginmuseon näkemys kuitenkin oli, että rakennusta pitää käsitellä ikään kuin suojelukohdetta vuosina 2025–26 tehdyssä peruskorjauksessa.
Käytännössä ensin piti tutkia rakennuksen historiaa ja säilyneisyyttä, ja sen jälkeen arvioida, miten rakennuksen ominaispiirteitä ja arvoja tulisi vaalia.
1930-luvun ratkaisut pankkirakennuksessa olivat osin poikkeuksellisia, kuten lyijylevyin vahvistetut seinärakenteet, osin rakennusajalle tyypillisiä.
– Suojelun ja vanhojen rakenteiden osalta voidaan päätyä ristiriitoihin, joiden ratkaiseminen vaatii erityisiä toimenpiteitä ja huolellista etukäteistä suunnittelua. Suojelukohteissa käytön tulee huomioida rakennuksen lähtökohdat eikä uudisrakentaminen sovi vertailukohdaksi, Lindqvist sanoo.
Historia näkyy monin paikoin
Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta rakennukseen liittyy arvokkaita elementtejä, joita ei silmin voi nähdä.
– Esimerkiksi vaikka se, miten pankkisalin toiminta on aikanaan ajateltu. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista löytää ja dokumentoida historiallisia yksityiskohtia tässä matkan varrella. Monta vuosikymmentä sitten kerroksissa olleen tulipalon jälkiä korjattiin vielä nyt 2020-luvullakin, Lindqvist kertoo.
Mutta on 1930-luvun pankkirakennuksen historiaa edelleen monin paikoin näkyvissäkin.
– Sisäänkäyntiaulan tunnelma edustaa rakennusajan tilannetta ja asiointihallissa on paljon säilynyttä pankin historiaa. Toimistokäytävillä on alkuperäisiä rakennusosia, joita on täydennetty uusilla elementeillä, ja museohuone säilyi lähes koskematta peruskorjauksen läpi.
Kokonaisuuden kruunaa kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen 1940- ja 1950-luvuilla toteuttama viiden veistoksen sarja, joka kylpee pankkisalin yläikkunoista siilautuvassa valossa.
– Tila on lähes galleriamainen, ja veistoksetkin on säilytetty alkuperäisillä paikoillaan.