Olen henkisesti pihi. Kun puhuimme 15 vuotta sitten mahdollisesta perheenlisäyksestä, pelkäsin, että meillä ei ole varaa lapseen. Erityisesti pelkäsin ruokarahojen ja päivähoitomaksujen puolesta. Olinhan duunariperheestä ja kuullut, että lapset syövät perheen perikatoon. Pula-ajan elänyt mummoni, joka hoiti minua ennen kouluikää, oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syödään tyhjäksi. Hän kaapi kanamunat sisältä ja pyyhki leipäpalalla voirasian. Mitään hän ei heittänyt pois. Tämä ajattelu tarttui eikä se ole karissut mihinkään, vaikka olen kuinka yrittänyt asiaa rationalisoida. Toisaalta se on hyväkin, mutta selkäydintuntemukset pitää aina kierrättää realiteettien kautta.

Kun ipana meni hoitoon puolitoistavuotiaana ja talouden tilapäisjärjestelyt purettiin, havahduin siihen että ruokalaskumme oli oikeastaan aivan yhtä suuri kuin aina ennenkin. Teimme useammin perusruokaa ja söimme kotona. Pieniruokainen, värittömistä, mauttomista ja hajuttomista raaka-aineista kuten paahtoleivästä pitävä ipana ei aiheuttanut kuluja syömisellään. Huonekalut ja vaatteet tulivat sukulaisista ja kirppareilta. Vaunut olivat se ainoa isompi hankinta. Vessapaperitarjousten perässä juokseminen ei meidän budjetissamme näkynyt.

Pelkäsin ruokalaskun suuruutta samaan aikaan kun asuimme rivitalossa, jonka neliöhinta oli neljässä tonnissa. Ajauduin voivottelemaan purkkiruokien ja vaippojen hintaa ja isot menoerät jäivät kuolleeseen kulmaan. Onneksi jaksoin vängätä pankin kanssa lainan marginaalista.

Tämä kummallinen ristiriita on edelleen läsnä, mutta olen yrittänyt tulla asiasta tietoisemmaksi ja alkanut laskea mutuilun sijaan. Ihan ensimmäiseksi pitää hyväksyä, että rahan suhteen saattaa olla sokeita pisteitä, jopa tabuja, ja itsensä sijoittaminen varallisuusjanalle olla vaikeaa. Näin on aina tehty -ajattelu näkyy myös siinä, että lapsiperheen talousvinkit ovat vähän erikoisia: älä osta lattea kahvilasta, äläkä käy kampaajalla. Kyllä keskituloisella pitäisi olla varaa ostaa silloin tällöin kolmen euron latte, jos talous on muuten kunnossa. Pienituloinen taas on keksinyt kampaajavinkin olosuhteiden pakosta itsekin.

Jos perheellinen haluaa pitää budjettiriihen, katseen pitäisi tietenkin olla kokonaisuudessa: enemmän niissä isommissa menoerissä ja erityisesti omissa tottumuksissa. Esimerkiksi.

Miten vanhempainvapaat on suunniteltu rahoitettavan? Tässä kohtaa joutuu yleensä se keskituloinenkin perhe laskemaan, miten rahat riittävät. Vastaako toinen vanhemmista isommasta laskusta kuin toinen, tarvitaanko lyhennysvapaata ja/vai tasataanko tilejä muulla tavalla? Suomessa hoidetaan lapsia kotona pitempään kuin missään muussa Pohjoismaassa ja sen tekevät edelleen naiset. Naisten pitäisi tulla tietoisiksi, mitä tämä valinta tarkoittaa henkilökohtaisen talouden näkökulmasta.

Pitääkö asunnossa olla sauna? Suurin osa vastaa, että totta kai, minäkin vastasin. Suomalaisellahan kuuluu olla sauna yksiössäkin! Mutta varsinkin pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla kannattaa miettiä, onko siinä oikeasti järkeä: jos kuuden neliön sauna on pääasiassa varastona, tulee roinalle aikamoinen varastointihinta. Me tarvitsimme tilan kunnon kodinhoitohuoneeksi. Loppujen lopuksi elämä ilman saunaa on sujunut aivan mainiosti.

Tarvitaanko perheessä kahta autoa? Oli itsestäänselvyys, että ajan ajokortin ja hankin auton. Ensimmäinen autoni oli Opel Corsa -86 ja sen jälkeen tuli vielä pari muuta autoa kunnes havahduin siihen, että en tykkää ajamisesta ja bussilla tai fillarilla pääsee. Nykyään minulla ei olisi edes varaa omaan autoon, siitä pitää huolen unelmakämpän lainanlyhennys. Ja jos autolle laskee kuukausihinnan, huomaa, että aika hitosti saa ajaa taksilla, että summa tulee täyteen. Onneksi liikkumisen mahdollistavat palvelut ovat kasvussa ja autosta kokonaan luopuminen muuttuu koko ajan helpommaksi myös lapsiperheelle.

Oletko metsästäjä-keräilijä -luonne? Tein lipastolakon muutama vuosi sitten, koska en halunnut joutua samaan jamaan kuin mutsini. En siis ostanut enää yhtä ainutta uutta lipastoa varastoksi turhalle kamalle. Älä osta mitään -päivän sijaan vietän Älä osta juuri mitään -elämää ja lainaan kamoja - ja silti turhaa tavaraa kertyy nurkkiin. Kierrätystavarasta ei ole maailmassa pulaa ja ihan kaiken löytää hyväkuntoisena ja toiselle tarpeettomaksi jääneenä, mutta silti minun pitää edelleen skarpata sen suhteen, tarvitsenko todella tätä(kään).

Paljonko lapsiin panostetaan? Silloin kun ensimmäisen kerran koululaiselle piti hoitaa kolme leiriviikkoa ennen kesälomaa ja yksi sen jälkeen, tilillä pohja häämötti. Se oli samanlainen panostus kuin keskihintainen pesukone! Tästä kirjoittelinkin jo taannoin, mutta en ole tottunut valtaviin lapsisatsauksiin. Lasten harrastukset (lisenssit ja muut seuramaksut, harrastusvälineet, kuskaukset, turnaukset ja turnausbuffetit) voivat niellä ison osan tuloista. En kuulu siihen porukkaan, mutta ymmärrän kyllä, jos joku näkee sen vanhemmuuden olennaisena osana. Tämä samaa linjanvetoa edustavat tavallaan myös lasten synttärit, lomamatkat, älypuhelimet, pleikat ja pädit, trendilenkkarit ja polkupyörät.

Näitä omia tottumuksiaan voi etsiskellä lisää verkkopankista.

Meidän perheemme yhteisen taloustilin tapahtumista näkyy elämän tasaisuus, muutoksia ei ole tarvittu moneen vuoteen. Ei meillä mitään säästöön jää, mutta ei ole tarkoituskaan. Olemme terveitä, pesukone ei ole hajonnut, Skidi tarvitsee viidetkymmenet sormikkaat vuodessa, aamuyön baarilaskut ovat vaihtuneet puistojätskeihin ja Facebook-kirppikseltä löytyi sohvapöytä. Ja sain maksettua itselleni toukokuussa palkkaa! On taas varaa latteen.