Pätsin perhe asuu kaukana kaikesta - 40 kilometriä kouluun ja kauppaan

Missä täällä Lohirannalla on keskusta?, kysyi eräs Pätsin perheen kaveri kerran. No ei oikeastaan missään. On asuintaloja, metsää, Kitkajärvi ja niitä taloja, joissa on joskus ollut ruokakauppoja tai posti tai pankki. Ehkä ydinkyläksi voisi ajatella sitä aluetta kahden kilometrin säteellä, jossa nököttää kotiseutumuseo ja kylän entinen koulu.

Tai ehkä keskusta on se tiesosuus, jossa on 200 metrin pätkä katuvaloja. Ja vanhalta linja-autopysäkiltä löytyy ilmoitustaulu.

– Jos lähtee iltalenkille, saa aika yksin olla, jos haluaa. Mutta ei se minua haittaa. Oikeastaan pidän siitä, Salla Pätsi sanoo.

Pätsin perhe asuu Kitkajärven rannalla Posiolla, 27 kilometrin päässä isolta tieltä. Kun Lohirannanteitä ajaa, metsäisessä maastossa avautuu peltoja, taloja, Kitkajärvi, vaarat.

Kylällä on kuutisenkymmentä asukasta, mutta ei aivan vieri vieressä. On pari karjatilaa ja pari poronhoitajaa. Lasten lähin leikkikaveri asuu seitsemän kilometrin päässä.

– Ei tarvitse illalla laittaa verhoja kiinni ainakaan suojaksi naapureiden silmiltä, Salla sanoo hymyillen.

Koulut, ruokakauppa ja terveyskeskus ovat kaikki 40 kilometrin päässä Posion keskustassa, jota kutsutaan Aholaksi. Vaihtoehtoisesti voi lähteä asioimaan niin ikään 40 kilometrin päähän Kuusamoon, josta löytyy sitten isompia kauppoja, kuten Prismat ja Citymarketit, sekä muun muassa optikkoliike ja myös vaate- ja kenkäkauppoja. Pätsin perhe saa lampaiden rehut ja Mikko-isän rakennusyrityksen tarvikkeet Kuusamosta.

Jos on jotakin asiaa hammaslääkäriin tai lääkäriin tai lasten kouluun liittyviä asioita hoidettavana, Salla lähtee kauppaan Posiolle. Muuten tulee helposti lähdettyä Kuusamoon. Aika yleistä muutenkin on, että lohirantalaiset menevät Kuusamoon asioille.

– Kyllä se vähän niin on, että siellä näkee lohirantalaisia naapureita enemmän kuin kylällä.

Eikä minkä tahansa pikkuasian vuoksi kannata lähteä ajamaan yhteensä 80:aa kilometriä. Pätsit niputtavat eri asioita samalle reissulle. Ja jos maito tai jauhot loppuvat, pelkästään niiden vuoksi ei lähdetä Aholaan.

– Jos maito loppuu, se sitten loppuu. Tai sitten lainataan naapurilta tai anopilta, Salla sanoo.

Koulupäivät mietitään huolella

Pätsin perheessä on seitsemän lasta, joista 13- ja 8-vuotiaat ovat peruskoulussa. 16- ja 18-vuotiaat opiskelevat ammattikouluissa Kuusamossa ja Muhoksella, ja vanhin, 23-vuotias, on juuri valmistunut ammattiin.

Kouluikäiset lapset lähtevät yleensä hyvinkin mielellään kouluun, koska koulupäivän aikana näkee kavereita.

Koulupäivät ja koulukuljetukset on pohjoisen pitkien välimatkojen pitäjissä mietitty huolella. Posiolla ei kenenkään koulupäivä esimerkiksi yleensä ala vielä kahdeksalta vaan vasta yhdeksältä, jotta kuljetusoppilaatkin ehtivät koulupäivään mukaan. Pienten koulu loppuu yhdeltä ja isojen kolmelta, ja molempina kellonaikoina lähtee koulukyyti kotiin. Iltapäiväkerhoon voi halutessaan jäädä yhdestä kolmeen.

– Oli sitten eskarissa, yläkoulussa tai lukiossa, kaikki lähtevät kahdeksalta kouluun tuosta postilaatikoiden kohdalta. Meillä on hyvä tilanne, kun koulukyydin pysäkki on niin lähellä, eikä tarvitse mennä sinne ensin taksilla.

Kotona lapset ovat puoli neljän, neljän maissa joka päivä.

Entiset kuljetusoppilaat saattavat muistaa, miten koulukyydissä istuminen väsyttää ja tylsistyttää. Joskus, kun sitä on kaverin luona kantakaupungissa yötä ja käveleee hänen kanssaan kouluun, olo on ihmeellisen virkeä.

– Joskus lähempänä koulua asuvat ihmettelevät, miten lapset ovat niin väsyneitä matkan jälkeen, vaikka saavat vain istua autossa. Joskus he jopa nukkuvat siellä. Mutta onhan se passivoivaa, istua nyt vain paikoillaan yli puoli tuntia suuntaansa.

Kavereiden luo pitää erikseen jäädä koulupäivän jälkeen, jos aikoo olla muualla kuin kotona. Harrastuksia kylällä ei oikein ole, eli perhe joutuu miettimään, jäisivätkö lapest koulun jälkeen harrastuksiin – onko aikaa tai rahaa ja onko lapsille väsyttävää, jos päivä venyy pitkäksi.

– Mutta täällä kotona joutuu harrastuksia keksimään itse. Se ei ole huono asia. Metsästystä ja lukemista, leivotaan ja soitellaan. Tylsyyskin on terveellistä, se on hyväksi luovuudelle.

Välillä vanhimpien lasten kaverit tulevat muualta käymään Posiolla. Kaupunkilaiset nuoret kyllä viihtyvät Lohirannalla. Voi ajella moottorikelkalla ja veneellä ja olla aika myöhäänkin ulkona.

– Joskus mietin, olenko sinisilmäinen. Mutta mitä pahuuksia ne täällä pimeässä tekisivät? On vain taloja ja pieni pätkä katuvaloja. Ei baaria, ostaria, kauppoja. Katoilta ne voivat hyppiä tai autiotaloon mennä, Salla pohtii.

Lapset ovat pienenä saaneet temmeltää luonnon rauhassa. On kiivetty puissa ja rakennettu monikerroksisia majoja.

– Käyvät lähellä asuvan mummon luona, jos kotona tympässee.

Yksi lapsista oli kuusivuotiaana lähtenyt yksin soutelemaan järvelle. Se oli hieman jännittävä tilanne.

– Ovat ne kaikki vielä hengissä.

Omista pidetään huolta

Pikkukylässä asuvat tunnistanevat myös sen, miten naapureiden välinen yhteisöllisyys on ihan omaa luokkaansa. Kaupunkilainen saattaa ihmetellä, miksi ohikulkijoita kytätään verhonraosta. Traktori meni ohi, mitä, kenen, minkä merkkinen, kuka työntää tuolla lastenvaunuja. Oikeasti kyse on siitä, että omistaan pidetään huolta.

– Kerran kun Mikon jalka oli kipsissä ja oli potunnostoaika, naapurit soittivat, että huomasimme teidän olevan pottuja nostamassa. Voisimmeko tulla kaveriksi apuun?

Salla Pätsi on muuttanut Lohirannalle Jämsästä Keski-Suomesta miehensä Mikon luokse. Mikon puolelta Lohirannalla asutaan jo seitsemättä sukupolvea.

Kun Salla ensimmäisiä kertoja kävi Mikon suvun tiluksilla kylässä, hän katsoi satumaisia maisemia luonnon rauhassa ja mietti, että joku oikeasti asuu täällä. Nyt hän on asunut Lohirannalla jo 25 vuotta.

Nyt viimein Lohirannalle on muuttanut Sallan lisäksi toinenkin henkilö, joka on puolisonsa mukana sinne tullut.

– Parikymmentä vuotta meni, että saatiin seuraava morsian tälle kylälle. Sanoin, että voi kun ihanaa, että tulee joku muukin. Se on ikään kuin sen merkki, ettei viimeinen sammutakaan valoja, vaan elämä jatkuu täälläkin.

Pitkät matkat kaikkialle ovat Sallan mielestä pieni hinta rauhaisasta ja mukavasta elämästä, jota Lohirannalla saa viettää. Sitä tuntee asuvansa lintukodossa.

Eräällä Keski-Suomen reissulla tuttavat kysyivät, että vieläkö te siellä asutte kaukana kaikesta. Se alkoi oikeasti jo ärsyttää. Miksi tässä paikassa pitäisi olla lähtökohtaisesti jotain vikaa.

Ajomatkalla kotiin Salla mietti tuttavien sanoja. Kun hän läheni kotia, alkoivat näkyä Naatikkavaara ja sen edustalla tutut vesistöt ja metsät. Olo muuttui yhä paremmaksi.

– Mietin, että ai että, kuinka rakastan tätä maisemaa. Tämä on meidän kotimme.