Keittiön Moccamasterin kahvi oli mustaa ja kitkerää kuin hänen sielunsa. Kun Pihlaja avasi tietokoneensa, näytölle ilmestyi heti viesti hänen pomoltaan, ylikomisario Lehmukselta: 

”Pihjala, minulla on sinulle tehtävä. Osakas on kadonnut.” 

Pihlaja huokaisi raskaasti ja katsoi ikkunasta avautuvaa harmaata kaupunkia. Hän tiesi, mitä tuleman piti. Tämä pimeä ja kylmä maa nielaisi ihmisiä sisuksiinsa ja hänen tehtävänsä oli ottaa selvää, keiden vastuulle jäi hoitaa asiat heidän jälkeensä. Hän kirjoitti vastauksen: 

”Onko meillä mitään johtolankoja, sir?” 

”Ei kovin paljon. Meillä on nimi ja syntymäaika, mutta miestä ei ole nähty Suomessa sitten sinun syntymäsi.” 

”Siitä on melko pitkä aika, sir.” 

”Niin on. Hän lähti laman keskeltä etsimään onneaan Australiasta kiertelevänä haitarinsoittajana, mutta sen jälkeen ei ole paljon kuulunut. Haitarinsoittoa tai muutakaan.” 

Arkistojen hämärässä 

Pihlaja painoi kannettavan tietokoneensa kannen kiinni ja huokaisi uudestaan. Suomessa oli ollut koko maailman mittapuulla erinomainen väestökirjanpito 1700-luvulta lähtien, mutta samaa ei voinut sanoa monesta muusta maasta.  

Kuitenkin laki edellytti pankin varmistuvan kuolinpesän osakkaista ennen kuin yksikään sentti siirtyi kuolinpesän tililtä perilliselle. Hän kirosi mielessään, mutta laki oli laki, ja vannoessaan pankkitoimihenkilön valansa, hän oli luvannut noudattaa sen kirjainta kaikissa tilanteissa. 

Hän nosti tietokoneensa kannen, ehti käydä hakemassa toisen kupillisen kahvia, ja avasi kuolinpesän asiakasarkiston vain todetakseen saman, jonka ylikomisario oli jo kertonut. Viidestä osakkaasta yhden olinpaikka oli tuntematon.  

Seuraavaksi hän selasi verkkoviestiketjun yhden osakkaan ja perukirjan tarkastajan välillä, mutta ei tullut hullua hurskaammaksi. Kun ei muutakaan keksinyt, hän päätti vielä kerran selata läpi osakkaan lähettämät liitteet.  

Lenovon ladatut-kansio täyttyi dokumenteista, joista kävivät ilmi osakkaiden kengännumerot, kadonneen osakkaan peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo sekä se, että yksi osakkaista oli saanut edellisenä kesänä mökillään nelikiloisen siian.  

Pihlaja oli jo valmis nakkaamaan koneen ulos toisen kerroksen ikkunasta, kun hänen sormensa yhtäkkiä pysähtyi. 

Haitarinsoittajan salaperäinen postikortti 

Koneen näytölle oli latautunut kuva postikortista. Konstaapeli Pihlaja muisti nuo toinen toistaan mielikuvituksellisemmin (tai mielikuvituksettommin, valmistajasta riippuen) koristellut pahvilappuset lapsuudestaan. Olipa hän itsekin niitä aikanaan lähettänyt Hevoshullu-lehden arvontoihin.  

Tässä postikortissa oli aurinkolasipäinen kenguru, joka skoolasi eksoottisen näköisellä drinkillä olkihattuun sonnustautuneen koalan kanssa. Ja kuin jonkin pankkihenkilöiden suojeluspyhimyksen hyvän tahdon kautta mukana oli kuva myös kortin tekstipuolesta.  

Pihlajan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kun hän tavasi koukeroista käsialaa. Siellä se oli: kadonneen osakkaan nimi ja osoite.  

Käytetystä viestintävälineestä olisi voinut jo ennen postileiman päivämäärän lukemistakin päätellä, että tämä ei ollut kaikkein tuorein tieto, mutta oli se jo enemmän kuin hänellä oli hetki sitten ollut. 

Hiiren osoitin ei ollut pysyä mukana, kun Pihlaja salaman nopeudella kaivoi yhteydessä olleen osakkaan puhelinnumeron. Pihlaja tavoitti osakkaan. Hän ehdotti epätoivoista yritystä: hän lähettäisi muiden osakkaiden hyväksymän kuolinpesän valtakirjapohjan palautuskuoren kanssa postikortin osoitteeseen ja sitten toivottaisiin parasta.  

Osakas suostui tähän ja molempien luvattua pitää sormet, varpaat ja kaikki mahdolliset muutkin ruumiinosat ristissä, Pihlaja lähti postitushuoneeseen. 

Kenguru tuo uutisia 

Kadonnut osakas ehti kadota jo konstaapeli Pihlajan mielestäkin, kunnes neljä viikkoa myöhemmin hän sai aamulla Teams -viestin: ”sinulle on postia”. Kompastuttuaan portaissa matkalla alakertaan ja pestyään sen seurauksena rinnuksilleen levinneet kahvit kassa-aulan vessassa hänellä oli kädessään kirjekuori, jonka postimerkissä loikki tuttu otus: kenguru.  

Avattuaan kuoren ja löydettyään sieltä osakkaan omakätisesti allekirjoittaman kuolinpesän valtakirjan Pihlajan kasvoille levisi hymy, joka valaisi koko harmaan konttorin.  

Hyräillen hän lähti hiukan rauhallisemmin askelin takaisin yläkertaan hoitamaan suosikkityötehtäväänsä: välittämään osakkaalle hyviä uutisia.