Peruskaava on varsin yksinkertainen: molemmat laittavat kuukausittain kiinteän summan rahaa taloustilille, josta hoidetaan perheen yhteiset menot. Näitä ovat lainanhoitomenot, ruoka, sähkö, vesimaksu, autojen ylläpito ja muut jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Samalta tililtä voidaan hoitaa tapauskohtaisesti myös lomamatkojen kustannukset, mutta se vaatii usein molempien tilille sijoittaman ”lisäosan”.

Sitten alkavatkin hankaluudet. Tulisiko yhteiselle taloustilille laitettujen rahojen olla mitoitettu suhteessa omiin tuloihin? Jos perheessä aikuinen A tienaa kuukaudessa käteen 2000€ ja henkilö B 2500€, pitääkö henkilön B siirtää tuolle yhteiselle taloustilille enemmän rahaa?

Jos ajattelemme, että molemmat perheen aikuiset laittavat käteen jäävästä osuudesta yhteiseksi hyväksi 70% tuloistaan, menee yhteiselle tilille henkilöltä A 1400€ ja henkilöltä B 1750€. Näin ollen henkilölle A jää yhteisten menojen jälkeen käytettäväksi 600€ ja henkilölle B 750€. Erotusta on siis 150€, vaikka alun perin nettotulojen erotus oli 500€. Reilua? Ei välttämättä.

Useassa tapauksessa perheen paremmin tienaava osapuoli heteroparisuhteessa on mies. Poikkeuksiakin toki on, sillä vaikka ahdaskatseisessa maailmassamme naisen euro on edelleen noin 80 senttiä, ammattitaitoinen ja erityisen osaava nainen voi saada yhtä hyvää palkkaa kuin mies. Ja jos tilanne heittäytyy oikein hulluksi, saattaa naisen tilipussi olla miestä muhkeampi.

Mikäli pariskunta päättää hankkia lapsia, on nainen useimmiten se, joka jää huolehtimaan perheen jälkikasvusta kotiin. Mikäli lapsia on tarkoitus tehdä useampia yksiköitä, voi kotonaolojakso venähtää usean vuoden mittaiseksi. Tämä vaikuttaa palkkakehitykseen ja eläkkeen kertymiseen.

Naisen hoitaessa lapsia kotona, mies takoo rahaa ja hyvässä tapauksessa saa aikaan nousujohteisen palkkakäyrän. Naisen palatessa työelämään, on urakehityksestä pyyhitty pois vähintään vuosi ja useassa tapauksessa muutamia. Palkka on junnannut paikallaan ja eläke karttunut minimitason. Reilua? Ei välttämättä.

Kun otamme tätä taustaa vasten tarkasteluun yhteisten menojen suhteuttamisen perheyksikössä, homma tuntuu järkevältä ja luontevalta. Sillä kun pariskunta on päättänyt sitoa elämänsä yhteen, miksi he eivät samalla sitoisi yhteen myös talousasioitaan. Usein avioliittoa suurempi side kun on vaikkapa asuntolaina. Suhteesta pääsee eroon helposti, mutta asuntolaina kestää.

Tuttavapiirissäni on myös toisenlaisia näkökulmia asiaan. Eräässä taloudessa perheen asuntolainamenot hoitaa henkilö A ja juoksevat kulut henkilö B. Tässä suhteessa rahankäyttö on fiilispohjaista, eikä menoja koskaan katsella laskimen kanssa Pääasia, että molemmilla on käytössään omaa rahaa ja kaikki tulee maksettua. Kuulostaa järkevältä, mutta tuskin toimisi kaikilla.

Toisessa tuttavaperheessä raha-asiat hoidetaan varsin säntillisesti. Kaikki menot kirjataan Excel-taulukkoon ja jokainen penni jaetaan tasan kahden aikuisen kesken. Tässä kohdassa haluan painottaa sanaa KAIKKI. Pienimmätkin hankinnat kirjataan ylös ja mikäli toinen osapuoli joutuu maksamaan ylimääräistä, karhuaa toinen osapuoli omansa takaisin. Oli kyseessä sitten kahden euron huoltoasemakahvi, lounas tai lasten kengät.

Meillä homma toimii hieman vapaammin. Periaatteessa kaikki menot pyritään tasaamaan puoliksi suhteessa omiin tuloihin. Jokaista euroa ei toki lasketa, sillä sellainen tuntuisi kovin ahdistavalta. Pidän rahasta, mutta se myös aiheuttaa ongelmia ja riitoja. Raha lieneekin yksi suurimmista riidanaiheista parisuhteessa noin ylipäänsä.

Mutta kannattaisiko perheen rahat olla yhteisiä? Nykymaailma on varsin individualistinen ja sitä taustaa vasten ei ole ihme, että melko monessa perheessä myös talousasiat halutaan pitää erillään parisuhteesta. Ymmärrän sen hyvin, mutta eikö yhteinen talous tekisi perheestä tiiviimpää yksikköä ja entistä yhteisöllisempää kokonaisuutta? Ehkä. Mutta samalla se saattaisi tuoda lisää riitoja rahasta: Mihin perheen rahat käytetään ja miksi.

”Kultainen keskitie”, jossa osa pariskunnan rahoista on yhteisiä ja osa täysin riippumattomia toisesta toimii ainakin omassa taloudessa. Suhtaudumme rahaan hyvin eri tavalla. Itselleni se on hyödyke ja vetelen raha-asioissa fiiliksellä. Toinen puoliskoni vannoo järkevän rahankäytön nimeen. Hän säästää ”pahan päivän varalle” ja minä elän kuin viimeistä päivää.

Omat rahat eivät silti tarkoita sitä, etteikö rahasta edelleen riideltäisi. Kun vaimoni näkee laskussa sanan maksumuistutus, tulee tuo muistutus tuplana. Luen sen laskusta ja kuulen saman sanan myös naisen suusta. Hankintojani pimittelen samaan tapaan kuin osa naispuoleisista ystävistäni. Kun tuoreen ostoksen vie ensin pariksi viikoksi vaatehuoneeseen tai varastoon piiloon, muuttuu se automaattisesti ”iäisyyden vanhaksi”.