”Meillä on lasten ja lastenlasten kanssa B-R-Tribe-niminen keskusteluryhmä Whatsappissa, ja viestittelemme siinä päivittäin. Tänä aamuna sain kuvan kalkkarokäärmeestä tyttäreltäni Arizonasta. Perheen kahdelta nuorimmalta pitää aina välillä kysyä, onko kaikki hyvin, ja onhan heillä.

Hiihtolomalla ehdin käydä Arizonassa mutta koronapandemian vuoksi en päässyt pääsiäisenä toisen lapsen luo Englantiin. Pelasimme sen sijaan netissä Kahootia, interaktiivista tietokilpailua Google Hangouts -ohjelmassa. Siinä jokainen saa painella nappeja. 13-vuotias lapsenlapseni Charlie on tehnyt uuden tietokilpailun, jota pelaamme seuraavaksi.

Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta äitiys ei lopu koskaan. Autan, jos he tarvitsevat tukea, mutta lasten on saatava elää omaa elämäänsä. Kotiin on aina saanut tulla takaisin hakemaan uutta vauhtia elämään.”

Tulin äidiksi nuorena

”Minulla ei ollut nuorena minkäänlaisia suunnitelmia lasten saannin suhteen. Olin 21-vuotias, kun menin naimisiin mieheni Ilkka Rissasen kanssa. Olimme saman ikäisiä, minä synnyin vuonna 1961 ja mieheni 1960. Emme miettineet, että olisipa kiva saada vauva: se vain hankittiin. Emme olleet huolissamme huomisesta. Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana, ja pääsimme opiskeluaikana perhesoluasuntoon. Tulimme toimeen vähällä. Lastenhankinnassa ei ollut järjen häivää.

Esikoinen Leia syntyi vuonna 1984, Jooa 1986, Kiia-Lotta 1988, Jason 1990 ja kuopus Josef 1992. Adoptoimme Josefin Etiopiasta; hän tuli meille kolmevuotiaana. Leia asuu Arizonassa amerikkalaisen miehensä ja poikansa Charlien kanssa. Jooa asuu perheineen Inkoossa niin kuin mekin. Se on ihana asia. Hänellä on kaksi tytärtä, Inga ja Olga. Kiia-Lotta asuu Englannissa italialaisen miehensä ja kahden poikansa Leon ja Lennyn kanssa. Jason opiskelee Helsingissä biologiaa ja Josef työskentelee Tukholmassa.

Charlien piti tulla luoksemme kesällä, mutta se taitaa jäädä koronan vuoksi. Englannin porukka käy Suomessa kaksi kertaa vuodessa. He matkustelevat milloin missäkin aina sen mukaan, missä filmataan elokuvia. Heidän isänsä on filmitähtien kampaaja, ja nyt koronan aikaan pojat leikkivät matkustamista ja raahaavat matkalaukkujaan edestakaisin. He eivät ole koskaan olleet kotona yhtä pitkään.

Kun perheessä on niin monta eri kansalaisuutta, kieliäkin on paljon. Kotimme on kaksikielinen: minä olen suomenruotsalainen, mieheni suomalainen. Puhumme lasten ja heidän puolisoidensa ja lastenlasten kanssa englantia, ruotsia ja englantia. Lastenlasten välinen kieli on suomi. En halunnut sekoittaa siihen enää ruotsia.

Minä olen kaikille ’nonna’. Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, pohdimme lasten kanssa, miksi minua kutsuttaisiin. Suvussa oli morfaria ja mormoria ja farmoria ja farfaria. Italiankielinen ’nonna’ oli helppo ja sama kaikille. Mieheni on pappa tai Ilkkis.

Nyt lapsenlapsia on kova ikävä. Normaalioloissa Inkoon lapsenlapset olisivat meillä tosi paljon, mutta koronan vuoksi tapaamista on siirrettävä.”

Karin Björklund-Rissasen lapset kulkivat kylillä äitinsä ompelemissa hassuissa vaatteissa. – Meitä ei haitannut, mitä muut sanovat, kunhan lapset käyttäytyivät kohteliaasti.

Välitin omat arvot lapsilleni

”En ole mikään äitiäiti. Lapset tietysti kiinnostavat ja olen leiponut pullaa. Kun lapset olivat kotona, minusta oli kiva järjestää ihmeellisiä synttäreitä ja pääsiäismunanmetsästystä. Mutta jos lapsille tuli haava sormeen, he menivät isänsä luo.

Matkoille saatoimme lähteä appivanhempien asuntovaunulla ja ajatella, että käymme Vaasassa, mutta sitten löysimmekin itsemme Trondheimista Norjasta. Meno oli spontaania ja auto täynnä lapsia. Emme tienneet, missä viettäisimme seuraavan yön. Lapset mahtuivat hyvin yläsänkyyn poikittain niin kauan kuin olivat pieniä.

En huolestu asioista helposti. Olen impulsiivinen ja innostun helposti; elämme mieheni kanssa omanlaistamme elämää. Saimme molemmat kasvaa ’luomusti’, ja samalla tavalla olemme kasvattaneet lapsiamme.

Kun lapset olivat pieniä, meillä oli aika vähän sääntöjä. Periaate oli se, että kaikkia kunnioitetaan eikä kenellekään saa tehdä pahaa. Meillä ei saanut kiroilla. Aikuiset lapset joutuvat kuulemma vieläkin miettimään puheitaan, kun he tulevat kotiin. He tietävät, etten pidä kiroilemisesta.

En ollut kauhean tarkka siitä, oliko lapsilla lävistyksiä tai värjätyt hiukset. Lävistykset kasvavat umpeen ja hiukset voi värjätä uudestaan. Paljon tärkeämpää ovat hyvät käytöstavat ja se, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Olen tosi ylpeitä lapsistani: he ovat kaikki hienoja aikuisia. He ovat empaattisia ja tasa-arvoisia ja ottavat muut huomioon.

En koskaan pettynyt lapsiini, mutta hermot menivät joskus silkasta väsymyksestä ja tuli huudettua turhaan. Uskon kuitenkin, että jokainen äiti yrittää olla lapsilleen paras mahdollinen äiti. Nonnana olen paljon rauhallisempi ja minulla on nykyisin todella pitkä pinna.”

Autoin tukilapsia ja viihdyn yläkoulussa opettajana

”Kun muutimme vuonna 1994 Inkooseen isoon taloon, tuntui siltä, että meillä oli paljon tilaa ja sitä piti jakaa. Tiesin, että tukiperheistä oli suuri tarve. Saimme vuosien mittaan kahdet sisarukset ja yhden yksittäisen lapsen. He olivat meillä yhden viikonlopun kuukaudessa ja pidempiä aikoja lomilla. Meillä saattoi pyöriä samaan aikaan viisi omaa ja neljä tukilasta ja heidän lisäkseen vaihto-oppilaita. Sänkyjä oli talon joka nurkassa.

En tehnyt eroa omien ja muiden lasten välillä. Eikä lapsista ollut suurta vaivaa, hehän leikkivät keskenään. Minä annoin heille ruokaa ja huolehdin siitä, että he pesevät kasvot ja hampaat. Luin heille iltasadun. Mieheni oli tuohon aikaan kaupassa töissä, joten minun ei tarvinnut käydä ruokaostoksilla. Olemme Ilkan kanssa hyvä tiimi.

Olen tavannut tukilapsia myös aikuisina, ja tunsin kiitollisuutta, kun minut kutsuttiin heidän valmistujaisiinsa. Lapsenikin ovat heihin yhä yhteydessä. Tukilapset ovat heille kuin sisarpuolia.

Olen ammatiltani kuvataideopettaja ja kuvataiteilija ja opetan Nöykkiön yläkoulussa Espoossa. Minulla on yli kaksisataa oppilasta viikoittain. Teen kaikkein mieluiten töitä yläkouluikäisten kanssa. Jos he kapinoivat, se on oikeutettua siinä iässä. Aikuisten kanssa hermot menisivät hetkessä. Koulussa näen asioita laidasta laitaan, ja välillä olen hirveän huolissani jostain oppilaasta. Mutta sitten on loistaviakin juttuja. Tulee hyvä mieli, kun joku keksii kuvataiteen tunnilla jonkin hienon työskentelytavan. Opetan myös ilmaisutaitoa. Koronan aikana oppilaat ovat tehneet kuunnelmia, käsikirjoittaneet ja näytelleet rooleja kotoaan käsin. Työt ovat olleet niin hienoja.

Olen myös opettanut kuvista omille lapsilleni eikä se ollut ongelma. He eivät ole koskaan hävenneet minua. Olen pitänyt kuvataidenäyttelyitä kolmisenkymmentä vuotta, ja otin heidät aina mukaan näyttelyihin ja niiden avajaisiin. Olemme käyneet taidemuseoissa.

Lapset tekivät minulle Englannissa vastaiskun. He veivät minut opastetulle kierrokselle Manchester Unitedin jalkapallomuseoon. Sekin kiinnosti! Minua kiinnostaa melkein kaikki.”