”100 000 euroa meni” – keski-iän kriisi sai toteuttamaan haaveen

Keski-iän kriisi iski, kun Petri Koivisto Kauhajoelta täytti 50 vuotta. Ainakin pieni sellainen. 

Joillekin tämä elämän ajanjakso tarkoittaa urheiluauton ostamista tai uusien opintojen aloittamista.

Koivisto osti hevosen.

– Ajattelin, että toiset ostavat moottoripyörän, mutta sen nyt kuka vaan pystyy hallitsemaan. Mutta sellaisia ei monta löydy, jotka hallitsee hevosta, Koivisto sanoo.

Itse asiassa hevosia ostettiin kaksi, miehelle, ja vaimolle myös. Koivisto ajatteli, että se noin 15 000 euroa, jotka hevosten hankintaan kuluivat, ei ollut paha summa uudesta harrastuksesta.

Mutta se kävikin vähän kalliimmaksi.

OP:n kysely paljasti keski-iän haaveet

OP teki elokuussa somekyselyn‍ keski-iän kriisistä: hankitko jotain, ja paljonko se söi rahaa?

Vastauksia tuli laidasta laitaan.

Keski-iän kriisi saa ihmisessä usein aikaan halun kääntää uusi lehti elämässään.

Yksi osti pappatunturin (300 euroa), toinen motocrosspyörän (6 000 euroa) ja kolmas vanhan jenkkiavoauton (hinta tuntematon). Eräs vastaaja taas hankki haaveissaan kauan olleen kasvihuoneen (300 euroa).

Osa villityksistä oli vaikeammin hinnoiteltavissa: eräs alkoi keräillä maratoneja eli juosta maratonkisoja eri paikoissa.

Jotkut tempaukset kielivät siitä, kuinka keski-iän kriisi saa ihmisessä usein aikaan halun kääntää uusi lehti elämässään ja muuttaa elämän suuntaa isostikin: alettiin taas opiskella.

Keski-iän kriisi ei ole myytti, sanoo psykologi Ville Ojanen. Se on yksi elämän transitiovaiheista, jossa ihminen usein alkaa pohtia elämäänsä ja identiteettiään.

Painopiste ei ole enää siinä, mikä minusta tulee tai mitä saavutan.

Moni saattaa havahtua ensimmäisiä kertoja konkreettisesti esimerkiksi siihen, että kroppa ei ole ikuinen, vaan se alkaa prakata sieltä ja täältä – eihän tämä elämä kestäkään ikuisesti.

– Ihminen ei enää painota, mikä minusta tulee tai mitä saavutan, vaan painopiste siirtyy siihen, mitä teen jäljellä olevalla ajalla, Ojanen sanoo.

Jos identiteetti on ollut vahvasti kiinni esimerkiksi vanhemmuudessa, sitä täytyy alkaa määritellä uudelleen, sillä 50-vuotiaalla lapset alkavat usein olla itsenäistyneitä. Osalla alkaa tulla lapsenlapsia ja sitä voi järkyttyä, herran tähden, olevansa mummo tai pappa.

Työelämässä saattaa huomata, että nuoria tulee ohi oikealta ja vasemmalta. Samalla oma kyky tai halu oppia uutta ei ole enää sama kuin 30 vuoden iässä.

Ojanen summaa:

– Usein viisikymppisenä moni merkittävä asia muuttuu todella nopeasti.

Keski-iän kriisi voi olla iloa tuova villitys

Jotkut ovat selvinneet elämästä suhteellisen kuivin jaloin ennen keski-ikää. Kaikki on mennyt kuin omalla painollaan, eikä itsensä työstämistä ole tarvittu. Silloin keski-iän kriisi voi olla ensimmäinen kohta, jossa on pakko tehdä tiliä itsensä kanssa.

Syvällä tasolla, lapsuudesta nykyhetkeen.

Kuka minä olen ja miksi olen se, joka olen? Olenko elänyt elämäni kuten halusin ja kenen ehdoilla? Miten haluan elää loppuelämäni – mistä minussa on edes kysymys?

Parhaimmillaan kriisi johtaa kehitykseen. Usein siihen liittyy jonkinlainen villitys, joka saattaa toimia psykologisella tasolla hyvässä tai pahassa.

Siinä ei ole mitään pahaa, jos villityksestä saa iloa ja energiaa.

– Vaikeiden asioiden kohtaamisen strategia voi olla se, että alkaa villittää ja ohittaa haastavat kysymykset. Mutta toisaalta ei siinä ole mitään pahaa, jos saa villityksestä iloa ja energiaa.

Ojanen mukaan ”inhimillisiin kotkotuksiin” on hyvä suhtautua myötätunnolla ja lämmöllä. Ne ovat joillekin osa matkaa, joiden avulla oma polku löytyy.

– Kunhan jossain vaiheessa pysähtyy myös niiden syvempien asioiden äärelle.

Unelma ei ollutkaan ihan halpa

Petri Koivisto oli viisikymppisenä taloudellisesti sellaisessa tilanteessa, että villitys oli mahdollista toteuttaa. Lapsia pariskunnalla ei ole – neljässä border colliessa on riittävästi hoidettavaa. Molemmilla oli vakaat työpaikat sekä kertyneitä säästöjä.

Sitä paitsi ei se nyt niin valtava summa ole, jos 15 000 eurolla saa kaksi hevosta, eikö niin, Koivisto sanoo miettineensä. Kunnes totuus paljastui.

Riittääkö se 100 000 euroa edes?

Hän listaa:

–  Hevosiin meni 15 000. Sitten tajusimme, että pitää hankkia traileri sekä auto, jolla traileria voi vetää, ja niihin meni 25 000. Satuloita piti olla useampi per hevonen ja niihin meni 20 000. Ja sitten suitset, kengitykset, tallivuokrat…

Yhdessä vaiheessa hevosia oli kolmaskin, kunnes se myytiin. Koivisto laskee, että seitsemän vuoden aikana summa kasvoi aika isoksi.

–  Riittääkö se 100 000 euroa edes?

Haaveesta uusi paras ystävä

Koivisto muistaa, kun meni ensimmäisiä kertoja ratsaille puoliverisellä tammallaan, jonka säkäkorkeus oli 170 senttiä.

– Siitä ei meinannut löytyä jarruja ollenkaan! Opin äkkiä, että sitä ei ajeta kuin moottoripyörää. Sitä ohjataan istumalla, kallistellaan ja neuvotellaan vähän kädellä, että maistuisiko tuohon suuntaan vai haluatko jatkaa suoraan.

Teija-vaimolla oli aiempaa kokemusta ratsastuksesta, ja Teijan valmennuksessa ratsastus alkoi pikkuhiljaa sujua.

– Päästiin yhteisille ratsastusretkille maastoon ja kentälle.

Elämänmuutos oli iso, sillä joka päivä töiden jälkeen Koivisto meni moneksi tunniksi talleille, loi lantaa, harjasi hevoset ja nousi satulaan. Joskus se oli raskasta, mutta vaivan arvoista.

– Ratsastus on kehon ja mielen hallintaa parhaimmillaan, ja hevonen palkitsee ratsastajan hyvällä työskentelyllä. Illat kuluivat hevostalleilla touhutessa sekä ratsastusta treenatessa kentällä ja maastossa säällä kuin säällä.

Koivisto sai hevosesta uuden ystävän, josta piti huolta ja jonka kanssa hän vietti aikaa. Sellaiselle ei voi asettaa hintaa.

Siksi oli tavattoman raskasta, kun hevonen piti lopettaa.

Raskain päätös

Keski-iän kriisiin liittyy paitsi muutoksia, usein myös luopumista läheisistä, jotka alkavat tulla tiensä päähän. Niin kävi myös Koiviston tammalle.

– Tuli kilometrit täyteen, ja piti tehdä päätös, joka oli kyllä raskain ikinä, että paras kaveri piti lopettaa. Kaveri, josta olet joka päivä huolen pitänyt ja hoitanut.

Siinä vaiheessa Koivisto oli 57-vuotias. Hän ja vaimo päättivät, että uusia hevosia ei tule.

–  Nyt me harrastamme valokuvausta. Rouvan kanssa kuvataan metsäpeuroja kolme päivää viikossa Lauhavuoren kansallispuistossa. Se on meidän uusi, vähän turvallisempi laji.