Sanotaan, että kokemattoman marjastajan ei kannata lähteä yksin metsään. Seurasta ei onneksi tällä kertaa ole puutetta, sillä toimittaja ja valokuvaaja pääsivät poimimaan mustikoita yhdessä tammelalaisten Kirsi Alitalon, Tarja Suorannan, Anja Lamminpään, Terttu Heikkarin, Marjatta Koiviston, Paula Pietilän ja tämän 1,5-vuotiaan tyttären Vilhelmiinan kanssa.

– Tänä vuonna mustikkaa löytyy lähes jokaisesta havumetsästä, mutta parhaat mustikka-apajat sijaitsevat yleensä kuusimetsässä kosteahkoilla paikoilla. Aivan tien vierestä emme suosittele poimimaan, sillä marjoihin kertyy saasteita ohi ajavista autoista, Kirsi kertoo.

Se, poimiiko marjoja käsin vai poimurilla, on naisten mukaan makukysymys.

– Poimurin avulla ämpäri täyttyy nopeammin, mutta marjojen sekaan kertyy enemmän roskia. Olen itse sen verran malttamaton, että poimin marjat poimurilla ja perkaan ne sitten kotisohvalla televisiota katsellessa, Tarja naurahtaa.

​

Tammelalainen Terttu Heikkari viihtyy mustikkametsällä.

Joukon hätäisin marjastaja on kuitenkin selkeästi pieni Vilhelmiina, jonka mustikat eivät suupielien värityksestä päätellen ehdi edes ämpäriin asti.

– Marjastaminen on mukavaa ja hyödyllistä ajanvietettä, joka sopii kaikille. Metsään voi lähteä lasten kanssa, ystävän kera tai äänikirja mukana. Marjastaessa mieli lepää ja talvivarannot täyttyvät ilmaisista herkuista, Anja sanoo.

​

1,5-vuotias Vilhelmiina on nuoresta iästään huolimatta jo kokenut marjastaja.

Hillo keittäjän mukaan

Kun marjat on kerätty, siirrymme Susikkaan kylätalolle opettelemaan säilömisen saloja. Opimme, että marjat voi esimerkiksi pakastaa tuoreena, keittää hilloksi tai mehuksi sekä kuivata. Koska naiset ovat varautuneet tuloomme ja marjoja riittää, pääsemme kokeilemaan sekä hillon että mehun valmistusta. Tässä vaiheessa joukon pienin marjastaja siirtyy salin puolelle leikkimään.

– Hillojen ja mehujen keittäminen ei ole vaikeaa, mutta pienet lapset kannattaa varmuuden vuoksi pitää poissa keittiöstä, ettei satu vahinkoja kuumien keitosten kanssa, Kirsi kertoo.

Aloitamme mustikkahillon keittämisestä, jota varten hellalle on nostettu neljän litran kattila.

– Kattilaan kaadetaan noin kaksi kiloa marjoja ja pikkaisen vettä pohjalle. Kun marjat alkavat höyrystymään, lisäämme hillosokerin, joka hyydyttää hillon ja toimii säilöntäaineena, Marjatta ohjeistaa.

Mutta kuinka paljon hillosokeria sitten kuuluu laittaa?

– Hillosokerin ja marjojen suhteen voi tarkistaa hillosokeripaketin kyljestä. Toki sokerin määrä riippuu hieman myös omasta mausta. Me emme halua hillosta liian makeaa, mutta jotta se säilyy varmasti, niin lisäämme tähän satsiin puoli kiloa hillosokeria. Sitten keitämme hilloa kymmenen minuuttia miedolla lämmöllä, jotta marjat eivät hajoa kokonaan ja vitamiinit säilyvät.

– Jokainen hillo on aina valmistajansa makuista ja näköistä. Makeuden lisäksi hillon valmistuksessa voi leikitellä erilaisilla maku- ja väriyhdistelmillä. Esimerkiksi porkkana-appelsiinihillo on ihanan värikästä, Terttu kertoo.

​

Marjatta Koiviston mustikkahillossa on maku kohdillaan.

Purkit kuumiksi

Samalla kun hillo kiehuu hiljalleen, laitamme lasipurkkeja sata asteiseen uuniin puhdistumaan. Purkkien kannet puolestaan kiehautetaan kattilassa.

– Kuumentamisella varmistamme, että purkeissa ei ole epäpuhtauksia. Näin hillo säilyy paremmin, eikä sitä tarvitse pakastaa, vaan sen voi säilöä kellarissa tai muussa viileässä paikassa, Kirsi kertoo.

Hillon hieman jäähdyttyä on aika nostaa purkit pöydälle ja ryhtyä purkittamaan seosta.

– Taikana on, että purkki tulee täyttää lähes piripintaan. Silloin siitä tulee ilmatiivis, mikä myös edesauttaa säilymistä. Hillo hyytyy lopulliseen muotoonsa vuorokauden kuluessa. Muista käyttää keittiöpyyhettä kiertäessäsi kantta kiinni, sillä purkki on vielä kuuma, Marjatta opastaa.

Ennen varastointia hillopurkin kylkeen kannattaa liimata vielä etiketti, josta käy ilmi, mitä aromeja kannen alta löytyy.

– Hillot ovat hyvä tuliaislahja ja monet tykkäävät antaa niitä myös jouluna. Ne tulevat taatusti syötyä ja ovat siten myös ekologinen lahja, Paula sanoo ja ojentaa Vilhelmiinalle lusikallisen jäähtynyttä hilloa maistettavaksi.

​

Syksyn sato maistuu niin mehuissa, hilloissa, soseissa kuin myös likööreissä.

Marjasato mehuksi

Sillä välin, kun olemme tehneet hilloa, Tarja on saanut mehujen keittämisen hyvälle mallille. Valmistumassa on punaviinimarjamehua sekä sekamehua, jossa on viinimarjojen lisäksi mustikoita ja vadelmia.

– Mehumaijan alin osa täytetään vedellä, joka höyrystyy kiehuessaan ja mehustaa yläosassa ritilän päällä olevat marjat. Vesi ei saa päästä loppumaan, joten sitä pitää tarkkailla ja lisätä tarpeen mukaan, Tarja kertoo.

Mehumaijan keskimmäisessä osassa on pullotusletku, jonka kautta mehu valutetaan erilliseen kattilaan.

– Minä kaadan yleensä ensimmäisen mehusatsin takaisin maijaan. Se rikkoo marjojen rakenteen ja saa mehun irtoamaan paremmin. Jäljelle jäävä mäski voidaan myös hyödyntää ja keittää siitä esimerkiksi hilloa, Anja neuvoo.

Kun mehu on valunut kattilaan, se kiehautetaan, makeutetaan sokerilla ja pullotetaan. Jäähtyneet mehupullot siirretään viileään ja pimeään säilytystä varten. Mehun voi myös pakastaa muovipulloissa.

– Sokerin voi lisätä myös suoraan marjojen joukkoon mehumaijaan tai vasta käytettäessä. Ajan säästämiseksi marjatkin voi pakastaa tuoreena ja keittää vasta talvella. Marjat voi myös viedä puristamoon, jossa niistä tehdään tuoremehua, Tarja kertoo.

– Tai sitten mehun voi juoda samalla kun herkuttelee köyhillä ritareilla, kekseillä ja itsetehdyillä hilloilla, Kirsi sanoo ja vinkkaa koko joukon keittiöstä salin puolelle kahvittelemaan.

​

Susikkaan kylätalolla riittii monta kokkia, kun Pohjois-Tammelan Maa- ja kotitalousnaiset opettivat säilömisen saloja. Kuvassa Paula Pietilä ja Vilhelmiina (vas.), Anja Lamminpää, Terttu Heikkari, Marjatta Koivisto, Tarja Suoranta ja Kirsi Alitalo.