Taikuri paljastaa menestyksensä salaisuuden – uransa päättänyt Teemu Rannikko aloittaa Salon Vilppaan taitovalmentajana

Istumme aamupalalla salolaisessa Kahvila Kuirossa yhdessä yhden Suomen merkittävimmän koripalloilijan kanssa. Teemu ”taikuri” Rannikko on päättänyt yli 25 kautta kestäneen ammattiuransa muutama viikko sitten juhlimalla Salon Vilppaan kanssa Suomen mestaruutta. Parin tunnin kuluttua miehen on tarkoitus kertoa jatkosuunnitelmistaan isolle yleisölle.

Päiväni koripalloeläkeläisenä jäävät lyhyeksi, sillä jatkan Salon Vilppaan riveissä kaksivuotisella taitovalmentajan sopimuksella, Rannikko paljastaa.

Koripalloa koko ikänsä elänyt ja hengittänyt 40-vuotias Rannikko on innoissaan uudesta pestistään, jossa hänen tehtävänsä on kehittää pelaajien henkilökohtaisia taitoja ja toimia nuorten pelaajien mentorina.

– Parasta on, että saan jäädä osaksi Vilppaan organisaatiota. Salo on minulle tärkeä kaupunki, sillä isäni ja isovanhempani ovat täältä kotoisin. Minulle oli henkilökohtaisesti tärkeää, että sain olla mukana voittamassa Salon Vilppaan seurahistorian ensimmäistä Suomen mestaruutta.   

Haave uran kruunaavasta mestaruudesta oli kuitenkin veitsen terällä Rannikon loukkaannuttua vakavasti alkuvuodesta 2020.

– Alastulossa meni jotain pieleen ja vasemmasta jalastani kuului napsahdus. Tiesin heti, että nyt kävi pahasti. Lääkärin ensimmäinen ennusteen mukaan juoksuni oli juostu ja urani sitä myötä paketissa. Seuraavat päivät elin sumussa, Rannikko muistelee.

Isän perässä hallille

Rannikon reaktio oli ymmärrettävä, sillä koripallo on ollut aina iso osa Turussa kasvaneen miehen elämää. Ei olekaan sattumaa, että mies eksyi lajin pariin.

Isäni Jari on SM-tason koripalloilija ja muistan pyörineeni hänen perässään hallilla. Aika pian kävi ilmi, että olen perinyt häneltä rakkauden lajiin, Rannikko kertoo.

Isä valmensi Rannikkoa aikuisuuden kynnykselle asti. Vaikka turhautumisilta ei varsinkaan teini-iässä vältytty, mies kertoo lähteneensä aina innolla treeneihin.

– Olen kiitollinen vanhemmilleni kaikesta tuesta, mitä he ovat minulle antaneet. Kun aloin haaveilla koripalloammattilaisuudesta, he eivät kertaakaan kyseenalaistaneet tavoitteitani. Isän lisäksi äitini on tuttu näky katsomossa ja he ovat kiertäneet aktiivisesti katsomassa pelejäni myös Euroopassa.

 Nuorempana vanhemmat olivat Rannikolle tärkeä tuki myös isoja päätöksiä tehdessä.

– Kirjoitin itselleni valkolakin, vaikka nousin 17-vuotiaana miesten maajoukkueeseen ja sain ensimmäisen tarjouksen lähteä ulkomaille pelaamaan jo 18-vuotiaana. Päätin kuitenkin suorittaa koulun ensin loppuun ja hyvä niin. Sain kasvaa muutaman vuoden ja ehdin silti pelata ulkomailla 13 vuotta.

Ura ulkomailla, koti Suomessa

Uransa aikana Rannikko rakensi peliä niin Italiassa, Sloveniassa, Venäjällä ja Espanjassa. Ulkomailla vietetyistä vuosista huolimatta miehen koti on aina sijainnut Suomessa.

– Perhe ja ystävät ovat minulle tosi tärkeitä ja siksi olen viettänyt kesät aina Suomessa. Koti-ikävää on helpottanut vaimoni, joka muutti perässäni ulkomaille saatuaan opiskelunsa päätökseen, Rannikko kertoo.

Kun useita mestaruuksia ja henkilökohtaisia palkintoja voittaneelta Rannikolta kysyy hänen uransa kohokohtaa, perhekeskeisen miehen vastaus ei yllättäen liity koripalloon.

– Koko elämäni on tietyllä tavalla ollut koripalloa. Jos minun pitää nimetä ikimuistoisin hetki matkan varrelta, se on ehdottomasti isäksi tuleminen. Uran lopettamisessa parasta on, että nyt voin viettää enemmän aikaa yhdessä tyttäreni ja poikani kanssa.

Rannikolle ja hänen vaimolleen olikin alusta asti selvää, että lopulta perhe palaa Suomeen.

– Päätimme, että tyttären koulun aloitukseen mennessä muutamme takaisin Turun seudulle. Ennen sitä ehdin pelata vielä neljä kautta Joensuussa, mutta nykyään olemme asettuneet Kaarinaan.

Hyvä paha loukkaantuminen

Toisin kuin monen muun pitkään huipulla pelanneen koripalloilijan, Rannikon menestyksen salaisuus ei ole siinä, että hän olisi säästynyt pahemmilta loukkaantumisilta. Päinvastoin.

– Uralleni on osunut monia vakavia loukkaantumisia. Etenkin nuorempana oli todella kova paikka, kun jouduin olemaan välillä puolikin vuotta sivussa peleistä, Rannikko kertoo.

Rannikko kuitenkin uskoo, että ilman loukkaantumisia hän ei olisi saavuttanut yhtä paljon.

– Loukkaantumiset ovat kasvattaneet minua henkisesti todella paljon ja kantaneet eteenpäin. Ihmiset näkevät urheilijan elämästä yleensä vain ne hyvät hetket, mutta loppupeleissä kyse on pitkälti epäonnistumisten sietämisestä ja kovasta treenaamisesta.

Kentällä tehdyn työn lisäksi Rannikko tuli urallaan tunnetuksi siitä, että hän vietti paljon aikaa myös analysoiden omaa ja muun joukkueen peliä. 

– Olen innoissani, että pääsen nyt jakamaan vuosien aikana kertynyttä tietotaitoani eteenpäin taitovalmentajan roolissa. Samalla pääsen sparraamaan nuoria pelaajalupauksia ja antamaan heille eväitä kansainväliselle uralle.

 

Viimeinen taikatemppu parketilla

Mutta palataan vielä hetkeksi tammikuuhun 2020. Kun selvisi, että kovalla kuntoutuksella Rannikolla oli pieni mahdollisuus palata kentälle, mies ei epäröinyt hetkeäkään. 

– Kuntoutus kesti yhteensä lähes 15 kuukautta ja siihen mahtui kaksi leikkausta. Yritin palata pelaamaan jo viime syksynä, mutta jalka ei kestänyt. Siinä vaiheessa tuntui, että aika alkaa loppua kesken, sillä olin jo etukäteen päättänyt, että kausi 2020-2021 tulee olemaan pelaajaurani viimeinen, Rannikko kertoo.

Rannikko ehti kuitenkin palaamaan parketille runkosarjan lopussa ja päättää uransa arvoisellaan tavalla.   

Mestaruus on hieno asia, mutta henkilökohtaisesti minulle oli tärkeämpää, että sain lopettaa urani pelaamalla. Urheilijalle ei ole mitään kamalampaa kuin se, että ura päättyy loukkaantumiseen.

Kun koko ikänsä koripalloa hengittäneen Rannikon pelaajaura on nyt ohi, on pakko vielä kysyä se kuuluisa miltä nyt tuntuu -kysymys.

– Mahtavalta! Olo ei ole yhtään haikea, sillä tiedän antaneeni lajille kaiken, mitä pystyn. Tällä kropalla ei olisi enää pelattu yhtään peliä, joten nyt voin hyvillä mielin keskittyä valmentamiseen ja perheeseeni.