Tärkeimmät kirjassa ovat ensimmäinen ja viimeinen lause – kirjailija Kaari Utrion yhteiskunnallisesti merkittävä perintö kantaa yhä uusille sukupolville

En ole vuosiin jännittänyt yhtäkään haastattelukeikkaa yhtä paljon kuin Kaari Utrion tapaamista. Siitäkin huolimatta, että olen haastatellut häntä kerran aikaisemminkin, opiskeluaikoina Turun kirjamessuilla. Mutta siitä on aikaa vuosikymmeniä.

Olen ajanut lumesta ja jäästä lähes kelvottomaksi paakkuuntunutta mutkikasta tietä pitkin Somerniemelle Kaari Utrion kotiin. Samassa yhteydessä toimii Utrion perheen omistama Amanita-kustannusyhtiö. Arvelen, että haastattelu tehdään varmaankin yrityksen tiloissa.

Mutta kustantamon ovesta minut ohjataankin peremmälle. Pitkän käytävän päässä on uusi ovi ja siellä Kaari kuulemma odottaa minua. Tai oikeastaan hän odottaa minua saapuvaksi tuntia myöhemmin.

– Ei mitään hätää, olin itse väärässä ajassa. Tule sisään. Olisin vain toivonut, että talo olisi ehtinyt lämmetä.

Utrio lisää isoon leivinuuniin puita ja asettelee minut istumaan pitkän pöydän sivulle. Hän itse istuu päässä.

Minulta on etukäteen kysytty sähköpostilla, juonko kahvia vai teetä ja onko minulla allergioita. Sellaiset asiat pitää selvittää etukäteen, sillä peltojen ja metsien keskeltä ei ole mahdollista poiketa pikaisesti kaupassa.

”Utrion lukeminen ajan haaskuuta”

Sillä aikaa kun Utrio keittää kahvia ja varmistaa vielä pariin kertaan, että sopiihan kinkkupiirakka, minulla on aikaa katsella ympärilleni.

Vanha hirsitalo on yhtä aikaa kodikas ja vaikuttava. Seinät ovat täynnä taidetta, niiltä osin, kun sitä on jäänyt kirjoilta vapaaksi. Kirjoja on valtavasti. Utrion mukaan 6000 nidettä. Ja kustantamon puolella on 20 000 lisää.

– Kylmä tämä talo on. Joka puolelta vetää. Mutta minä pidän puilla lämmittämisestä. Minulla on siihen vakiintunut hyvä menetelmä.

Ensimmäisenä keskustelemme luonnollisesti seuraavassa kuussa ilmestyvästä elämäkerrasta. Utrio kääntää kuitenkin aiheen pian pois itsestään.

– Säälittää nämä nuoret uudet kirjailijat, joiden täytyy tehdä kirjojen julkistaminen pelkästään median ja sosiaalisen median varassa. On tarpeeksi vaikeaa päästä pinnalle ja saada kirjoille lukijoita ilman tätä pandemiaakin. Todellakin käy sääliksi.

Myös Utrion elämäkerran markkinointi on mediahaastattelujen varassa. Ei ole mahdollista esiintyä kirjakaupoissa ja kirjastoissa, ei järjestää fanitapaamisia. Elämäkerta on kuitenkin kerännyt paljon kiinnostusta etukäteen.

Merkittävää elämäkerrassa on se, että minä olen elänyt sen ajan, ja nähnyt sen murroksen, mitä naiset ovat saaneet lukea. Minun kirjailijaurani aikana se on muuttunut täysin.

Nuori 26-vuotias esikoiskirjailija ei päässyt aikanaan helpoilla. Mieskriitikot ja aikalaisvaikuttajat tuomitsivat Utrion tuotannon kokonaan. Kritiikeissä puhuttiin tyhmistä naisista, jotka pistivät aikansa Utrion kirjoihin.

– Ja kuinka paljon naiset tekivät silloin töitä! Mutta näiden taistolaismiesten mielestä naisten olisi pitänyt lukea Marxin Pääomaa.

– Eniten raivostutti se, että minun lukijoitani haukuttiin. Ja kuinka fiksua ja oppinutta minun lukijakuntani on aina ollutkin. Se näkyy kaikessa siinä lukijapostissa, jota olen saanut. Se hämmästyttää minua aina.

Eevan tyttäret arvostuksen läpimurto

Eevan tyttäret, tietokirja eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historiasta oli taitekohta Kaari Utrion uralla ja hänen arvostuksessaan kirjailijana. Merkittävä ja laaja historiateos osoitti myös pahimmille arvostelijoille, että Utrio on varteenotettava kirjailija ja historioitsija.

– Yhteiskunnallisesti e-pillerit olivat naisten aseman kannalta merkittävin asia. 1980-luvulla naisen aseman epäkohdat tulivat myös ruohonjuuritasolla kaikkien tietoon. Silloin naistutkimus tuli yliopistoon, sitten naispappeus, sukunimilaki ja lopulta myös tasa-arvolaki.

– Tasa-arvolaki tuli Suomeen viimeisenä kaikista Pohjoismaista. Se on surullista siitäkin näkökulmasta, että meillä naiset olivat äänestäneet ensimmäisinä Euroopassa.

Niin. Sen lisäksi, että Kaari Utrio on kirjailija, hän on myös vahvasti naisasianainen.

_{Kaari Utrion oma tuotanto on koottu vessan oven ympärille}

Sukupuoli- ja kulttuuri-ilmapiirin muutoksessa viimeinen tikki oli Utrion mukaan Neuvostoliiton kaatuminen.

– Sitä ei uusi sukupolvi ymmärrä, millaista on elää sellaisen naapurin varjossa, jota johtavat paranoidiset suuruudenhullut. Se vaikutti täällä meillä Suomessa kaikkeen, myös kulttuuri-ilmapiiriin. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, mikä voitaisiin tulkita naapurin arvosteluksi.

Suru vei muistin

Elämäkerrat ovat olleet jatkuvassa suosiossa jo pidemmän aikaa. Niitä on tehty paitsi merkittävän ja pitkän uran tehneistä ihmisistä, niin myös nuorista parikymppisistä poptähdistä ja urheilijoista. Miksi Kaari Utrion elämäkerta ilmestyy vasta nyt?

– Minulta on pyydetty elämäkertaa vuosikymmeniä. Tammi, joka kustansi lähes koko tuotantoni, on sitä pyytänyt sitä ja sen ohella moni muu. Kysyin itse Anna-Liisa Haavikolta, että kirjoittaisiko hän minun elämäkertani.

– Tunsin Anna-Liisan ja hänen taitonsa, häneen luotin.

Elämäkertaa tehtiin neljän vuoden ajan. Haavikon tehtävä ei ollut helppo, sillä lähdemateriaalia oli laatikkokaupalla. Se käsitti Utrion koko kirjeenvaihdon, päiväkirjat, lehtileikkeet, lukijapostin ja myös YLEn arkistosta löytyvät sadat tunnit Utrion haastatteluja.

– Anna-Liisa oli todella perusteellinen. Hän haastatteli jopa hovitaksikuskinikin. Minulla on huono näkö, enkä pysty itse ajamaan autoa. Paikallinen hovitaksikuskini kuljettaa minua sinne, minne minun on päästävä.

Utrio antoi Haavikolle vapaat kädet elämäkerran kirjoittamiseen.

– Sovimme alussa, että elämäkerran pääasia on aikakausi ja sen muuttuminen. Eli se miten aikakausi siivilöityy minun kauttani. Sen jälkeen en ole puuttunut mihinkään.

– Ällistytti lukea, että olenko minä tuollaistakin ehtinyt tehdä. Kaikkea enää ei muista. Sen takia on hyvä, että elämäkerta kirjoitettiin viimeistään nyt.

Elämäkerta toi mukanaan myös surua. Kaari Utrion aviomies Kai Linnilä kuoli puoli vuotta sen jälkeen, kun elämäkertatyö oli alkanut.

– Suru vei minulta muistin. Ensimmäiseen vuoteen Kain kuoleman jälkeen en muistanut mitään. Kaikki nimet ja vuodet menivät täysin sekaisin. Eikä muisti ole palautunut täysin vieläkään. Onneksi on päiväkirjat, joita olen kirjoittanut vuodesta 1979 lähtien.

Sitä aikaisempien vuosien tapahtumat ovat valokuvien ja lehtileikkeiden varassa.

75-vuotiaana lopetus huipulla

Kaari Utrion tuotanto on hämmästyttävä saavutus. Yhtä hämmästyttäviä ovat hänen saavutuksensa naisasioiden epäkohtien esiin nostajana, yhteiskunnallisena keskustelijana ja historian tutkijana.

Ei siis ihme, että minua on etukäteen jännittänyt. Mutta Kaari Utrio ei nosta itseään jalustalle eikä anna ymmärtää, että toinen meistä tietäisi vähemmän.

Oikeastaan kaikesta hänen kertomastaan, siitä miten hän kattaa kahvikupit pöytään, miten hän puhuu, miten hän välillä keskeyttää puheensa lisätäkseen puita pesään – kaikesta siitä huokuu rauhoittava maalaisjärki.

Ja varmasti tuo sama maalaisjärki on tehnyt hänestä tuotteliaan kirjailijan, sen sijaan, että olisi haihatteleva taitelija.

– Viidennen kirjani kohdalla, kun sain valtion kirjallisuuspalkinnon, ymmärsin olevani ammattikirjailija ja aloin myös suhtautua hommaan ammattimaisesti. Aiemmin olin ajatellut tiedenaisen uraa.

– Joka vuosi on julkaistava. Oikeastaan kirjoittaminen on määrittänyt minut kokonaan. Uusi kirjaprojekti piti olla suunnitteilla ennen kuin edellinen loppui. Ilman projektia en ollut olemassa.

– Kun täytin 60 vuotta, sanoin itselleni, että nyt voin hiljentää tahtia. Jatkoin kuitenkin kirjoittamista, omaksi huvikseni kirjoitin hauskoja epookkiromaaneja.

Utrion viimeinen romaani, Hupsu rakkaus, julkaistiin vuonna 2017. Kirjailija oli silloin 75-vuotias.

– Halusin lopettaa huipulla. Tiesin kirjoittaessani, että tämä on viimeinen. Koko ajan tiedostin, että tämä on viimeinen kirja, viimeinen luku ja lopulta viimeinen lause.

Kirjassa tärkeintä on aloitus ja lopetus. Siksi viimeisen kirjan viimeinen lause tuntui vieläkin tärkeämmältä. Minun romaaneissani on onnellinen loppu, kirja lopetetaan sillä hetkellä, kun tuntuu, että kaikki on hyvin juuri nyt.

Sattumalta Satumaahan

Kaari Utrio muutti miehensä kanssa Somerniemelle vuonna 1975 – ja sattumalta juuri Somerniemelle.

– M.A. Nummisen appivanhemmat asuivat tuossa toisella puolella tietä. Olimme käyneet siellä, koska olimme MA:n ja hänen vaimonsa ystäviä. Me etsimme silloin kesämökkiä ja tämä talo oli tullut myyntiin riitaisen pesän pakkohuutokauppana.

– Talo oli alkeellisessa kunnossa ja seuraavana kesänä kun Kai oli valvomassa remonttia, hän soitti minulle aikaisin aamulla Helsinkiin ja sanoi, että muutetaan tänne. Minä sanoin, että muutetaan vaan.

Utrio muistelee, että kaikki halusivat tuolloin pois Helsingistä, sillä kulttuurielämä oli sen poliittisen sävyn vuoksi todella raskas.

– Me teimme varmasti oikein siinä, että emme tulleet tänne maalaisten sivistäjiksi vaan tasa-arvoisiksi rinnalle eläjiksi. Tiedän, että meidän kaupunkilaisuudelle naureskeltiin hyväntahtoisesti, mutta toisaalta me pystyimme auttamaan paikallisia ihmisiä omalla tavallamme. Meillä on nimittäin kylän ainoa kirjoituskone.

_{Pekka Vuori maalasi Kaari Utrion muotokuvan, kun tämä täytti 60 vuotta}

Lähes kolmituntiseksi vierähtäneen haastattelun päätteeksi Kaari Utrio saattelee minut kohteliaasti ulko-ovelle saakka, kiittää ja toivottaa turvallista kotimatkaa.

Myöhemmin kotona tajuan, että unohdin kysyä Utriolta sen tärkeimmän kysymyksen: ”Miltä oma elämä näyttää nyt 78-vuotiaana, kun se on painettu paperille ja nidottu paksujen kansien väliin?”

Jääköön se siis niin kutsutuksi avoimeksi ja onnelliseksi lopuksi.