Mediassa on viime aikoina keskusteltu 3D-printtereiden tarjoamista mahdollisuuksista ja riskeistä autovaraosien valmistuksessa. Hyötyinä on nostettu esiin taloudellisuus, helppo saatavuus ja ekologisuus – eikä syyttä. Samalla suomalaiset tilaavat ulkomailta ennätysmääriä tuotteita: Paketti-indeksin mukaan jopa 27 miljoonaa pakettia vuodessa. Mukana on todennäköisesti myös autojen huoltamiseen, korjaamiseen ja tuunaamiseen tarkoitettuja varaosia ja lisävarusteita. Herää kysymys, miksi emme siis tuottaisi esimerkiksi auton sähköosien suojakoteloita omavaraisesti ja säästäisi sekä aikaa että joissain tapauksissa myös merkittävän summan rahaa? 

Asioilla on kuitenkin usein myös toinen puoli. Tätä on tuonut esiin Traficom, jonka tehtävänä on varmistaa liikenneturvallisuus ja nostaa esille näkökulmia, joita tavallinen auton omistaja ei välttämättä tule ajatelleeksi. Traficomin mukaan 3D-tulostettujen osien suurin riski liittyy siihen, etteivät ne välttämättä täytä ajoneuvoille asetettuja teknisiä vaatimuksia ja tyyppihyväksyntää tai kestä niitä olosuhteita, joille auto päivittäin altistuu.  

Vaikka osa näyttäisi ulospäin identtiseltä alkuperäisen kanssa, sen materiaalin lujuus, lämmönkesto tai sähkötekninen suojaus voivat olla täysin eri tasolla. Tämä on erityisen kriittistä silloin, kun kyse on turvallisuuteen vaikuttavista komponenteista — esimerkiksi jarruihin ohjaukseen, turvalaitteisiin tai korkeajännitejärjestelmään liittyvistä osista. Voisiko esimerkiksi auton oviverhouksen koteloon lisätty lisävaruste kuten 3D-tulostettu tölkkiteline vaikuttaa siihen, miten auton turvajärjestelmät toimivat? Pienikin materiaalivika tai mittatarkkuuden poikkeama voi tarkoittaa, että osa toimii hetken, mutta pettää äkillisesti kuormituksen alla. Lisäksi 3D-tulostuksessa käytettävien materiaalien ja tulostustekniikoiden laadussa on suuria vaihteluita kuluttajalaitteiden ja ammattilaistason järjestelmien välillä. 

Sijaitseeko tulevaisuuden varaosahylly kotona? 

Vakuutusyhtiön näkökulmasta on tärkeää, että asiakas ymmärtää 3D‑tulostettujen varaosien mukana tulevan vastuun. Mikäli itse tulostetun tai ulkopuoliselta toimijalta hankitun 3D‑osan takia aiheutuu vahinko, korvausta voidaan alentaa tai se voidaan evätä. Tämä riski on olemassa erityisesti silloin, kun osan valmistaja ei ole perehtynyt materiaalien ominaisuuksiin tai valmistustoleransseihin, jotka vaikuttavat ajoneuvon turvalliseen toimintaan. 

On selvää, ettei teknologian kehitys pysähdy, ja 3D-tulostus tulee tulevaisuudessa väistämättä olemaan osa varaosaketjua. Monet autonvalmistajat ja teollisuuden toimijat tutkivat jo nyt mahdollisuuksia tarjota virallisia, valmistajan hyväksymiä tulostustiedostoja tai jopa paikallisia tulostuspisteitä, joiden materiaalit ja laatu ovat sertifioituja. Vakuutusyhtiön näkökulmasta tärkeää on yhdistää 3D-tulostuksen kestävä kehitys ja hyvä saatavuus turvallisuusstandardeihin perustuvaan luotettavuuteen. 

Tavallisen suomalaisen autoilijan näkökulmasta keskustelu on vasta alussa. 3D-tulostus avaa merkittäviä mahdollisuuksia, mutta tuo mukanaan myös uuden vastuun laadunvarmistuksen, sääntelyn ja käytännön turvallisuuden näkökulmasta. Ehkä tulevaisuuden varaosahylly ei enää sijaitse varaosaliikkeessä, vaan kotona tai lähikirjastossa olevassa ”tulostuspisteessä”. Ennen sitä on kuitenkin ratkaistava, missä kulkee tee-se-itse luovuuden ja liikenneturvallisuuden välinen raja.