Säästöpuut ovat puita, jotka saavat elää ja kasvaa sen ikäiseksi kuin elävät, ja kuolla sitten kun kuolevat. Näin niistä tulee aikanaan lahopuuta eli kuollutta puuta, joka jää metsään.

– Olennaista on, että metsänomistaja säästää metsän puut pysyvästi. Niitä ei ole tarkoitus hyödyntää, selventää bio- ja metsätalousalan palveluja tarjoavan Tapion johtava asiantuntija Lauri Saaristo.

Säästöpuiden tarkoituksena on ennen kaikkea turvata luonnon monimuotoisuutta. Säästöpuuryhmät ovat siis kuin hyvin pienikokoisia suojelualueita, joita metsänomistajilla on omissa metsissään.

Suomessa kasvaa luontaisesti 31 puulajia. Niistä neljää – kuusta, mäntyä sekä hies- ja rauduskoivua – hyödynnetään taloudellisesti valtavirrassa.

– Jos säästöpuukäytäntöä ei olisi, riskiksi muodostuisi, että puulajit, joilla ei ole taloudellista merkitystä, raivattaisiin hakkuissa aina pois.

– Kun jokaisella puulla on juuri siitä puulajista riippuvaista eliöstöä, säästöpuukäytäntöä tarvitaan, jotta eri puulajeissa eläville eliöstöille löytyy elinmahdollisuuksia talousmetsistä.

Mikä määrä säästöpuita on sopivasti?

Siihen paljonko säästöpuita pitää jättää, ei ole yksioikoista vastausta.

– Talousmetsäluonto on vaihteleva. Joissakin metsissä on säästämisen arvoisia puita tai kohteita paljon, joissain vähemmän. Säästöpuita jätetään kuitenkin lähtökohtaisesti vähintään kaksinumeroinen luku hakkuualuetta kohden. Hyvin arvokkaita yksittäisiä puita, yli-ikäisiä järeitä mäntyjä ja haapoja suositellaan jättämään yksittäinkin pystyyn.

Säästöpuukäytäntö panostaa siihen, että metsissä olisi myös iäkästä puustoa. Vanhetessaan puihin kehittyy ominaisuuksia, jotka ovat eliöstölle merkittäviä.

– Kun säästöpuu vanhenee, sen kuori muuttuu uurteiseksi ja sinne syntyy jäkälille ja sammalille sopivia mikroelimistöjä.

Linnut tarvitsevat järeitä, vanhoja puita pesintään ja ruoan varastointiin. Kun puu alkaa vanheta ja lahota, tikka hakkaa siihen pesäkolon, jossa pesivät sittemmin myös muut kolopesijät.

Ja jos vanheneva puu murtuu lumen voimasta, syntyy korkea pökkelö, joka voi olla metsätiaisille tärkeä pesäpuu. Kaatunut, lahoava puu taas tarjoaa ravintoa erilaisille sienilajeille, kääville ja hyönteisille.

Säästöpuiden polttaminen antaa eliöille elintilaa

Säästöpuita myös poltetaan. Tämä tuntuu ensiajatuksella epäloogiselta, mutta palvelee tiettyä tarkoitusta.

– Luonto on sopeutunut paloihin, ja on kymmeniä eliölajeja, jotka ovat riippuvaisia paloista. Nämä lajit ovat tällä hetkellä vaarassa hävitä luonnosta. Siksi säästöpuiden hallittu polttaminen on myös monimuotoisuusteko.

Puita ei siis polteta maan tasalle. Kulotus jättää jälkeensä eriasteisesti palon vaurioittaman puuston, joka tarjoaa elinpaikkoja metsäpaloalueiden eliöstölle.

Metsänomistajan kannattaa myös muistaa, että säästöpuuryhmän polttamiseen saa yhteiskunnan tukea.

– Metsäkeskukselle voi ehdottaa omaa metsää kulotuskohteeksi. Omistaja voi saada korvauksia, jos säästöpuustoa on runsaasti, Saaristo muistuttaa.

FSC- tai PEFC-sertifiointi edellyttää säästöpuiden jättämistä

Säästöpuiden jättäminen on metsänomistajille Suomessa vapaaehtoista.

– Toisaalta, useimmille metsänomistajille luontoarvot ovat tärkeitä ja lähes kaikki metsänomistajat ovat mukana metsien sertifiointiohjelmissa. FSC- tai PEFC-sertifioinnin saaminen omalle metsälleen edellyttää säästöpuiden jättämistä, Saaristo muistuttaa.

Metsänomistaja voi itse vaikuttaa säästöpuiden määrään. Saaristo neuvoo keskustelemaan säästöpuutavoitteista puukauppaa tehdessä. Hakkuun toteuttaja tarvitsee tiedon, mikäli metsänomistaja on valmis siihen, että säästöpuita halutaan jättää enemmän.

– Tärkeää on, että tieto kulkee metsäkoneen kuljetuskoppiin saakka. Muussa tapauksessa käy todennäköisesti niin, että säästöpuita jätetään sertifioinnin minimimäärän mukaan, Saaristo muistuttaa.