Olin ykkös- tai ehkä kakkosluokalla peruskoulussa, ja kävelin koulusta mummolaani. Matkalla oli Pukkivirran ylittävä silta. Kaverini kanssa saimme omasta mielestämme huikean hyvän idean; toinen kävelee sillan kaiteella – ja toinen pitää kädestä kiinni, ettei tipu. Näin 40-vuotiaana osaan arvioida riskin, jos tasapaino olisi pettänyt olisi kävelijä molskahtanut virtaan ja koulumatka olisi saanut ikävän päätöksen. Matkalla oli kuitenkin tuuria ja pääsimme turvallisesti perille. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän. Päämme olivat nimittäin loistaneet autojen yläpuolella isovanhempien pihalle, joten seikkailumme ei jäänyt näkemättä ukilta. Taisi olla ainut kerta, kun ukkini minulle mistään asiasta oikeasti suuttui.

Tämä on ollut itselleni hyvä esimerkki siitä, mihin lapsi voi uskoa pystyvänsä. Ja tämä tapahtui 1980-luvulla, jolloin ei ollut kännyköitä, somehaasteita tai lujaa kulkevia sähköisiä liikkumisvälineitä käytössä. En edes uskalla kuvitella mitä minä, utelias huimapää olisin keksinyt, jos nuo kaikki tämän päivän elementit olisivat olleet arjessani tuolloin.

Olen tehnyt töitä ajoneuvo- ja liikennevakuuttamisen parissa melkein 15 vuotta. Tunnistan, kuinka tuona aikana liikenneympäristö on monipuolistunut. Näiden vuosien aikana olen kuullut monta kertomusta liikenneonnettomuuksista, niistä pienistä kolhuista parkkipaikan betoniporsaisiin sekä myös niistä vakavista ja surullisista. Ja myönnän, ei niistä aina ilman kyyneliä ole selvitty. Onneksi lukemattoman monta kertaa olen pystynyt asiakkaalle toteamaan, että onneksi tässä meni nyt vain peltiä. Sitä saa lisää.

Jossittelu suotavaa läheltä piti-tilanteissa

Kun vahinko on sattunut, jossittelu taitaa olla ihmisen luonteelle tyypillistä. Jos olisin ajanut hitaammin, jos olisin ajanut nopeammin, kääntänyt päätäni enemmän, pysähtynyt, odottanut, lähtenyt liikenteeseen aiemmin tai myöhemmin. Tämä kaikki on turhaa.

Jossittelu on kuitenkin suotavaa, kun kohdalle osuu läheltä piti-tilanne. Niiden kautta on hyvä pysähtyä miettimään, mikä oli omassa toiminnassa hyvää ja ennen kaikkea mitä voisin parantaa. Tunnistamisen kautta voit löytää tavat, mitä muuttamalla pystyt osaltasi varmistamaan turvallisen matkan itsellesi ja muille tiellä liikkujille. En pysty poistamaan tielle juoksevan hirven ennakoimatonta ajoitusta, mutta pystyn laskemaan nopeutta, kun olen sen hirven useamman kerran samassa kohdassa metsässä havainnut. Kotikadullani piha- ja pysäköintialueilta pyörähtää autoja eteen yllättävän kovalla vauhdilla. Viimeksi viime viikolla tein hätäjarrutuksen välttääkseni kolarin. Jossittelin tilannetta jälkikäteen, ja totesin, että olin havainnoinut auton, ja ennakoinut, että auto saattaa pyörähtää eteen aiempien kokemusteni perusteella. Tällä kertaa ennakointini ja reagointimme riittivät ja vauhdin pysähtyessä autojen keulojen välissä oli vakuutusehdon mentävä väli. Talven tullessa olisimme todennäköisesti korjaamon asiakkaina kumpikin.

Itselleni vuosien varrella oppia on tullut. Hurjapäinen sillankaiteella kävelijä käyttää nykyään heijastinta heti kun kesäyöt alkavat tummua, ja nastakengät odottavat eteisen kaapissa talvipakkasia. Kuuntelen autoillessani äänikirjaa, ettei vetävä musiikki kannusta kaasujalkaani liian kovaan vauhtiin. Pyörällä huristaessani kypärä on varusteena ehdoton. Toivon liikenneturvallisuusviikon aikana meidän jokaisen liikkujan, miettivän miten me voimme omilla valinnoillamme varmistaa, että pääsemme kaikki turvallisesti perille. Liikenne on yhteispeliä.