Suku sammui, mutta tila heräsi eloon
Seison isolla sukuhaudalla, johon on haudattu useampi sukupolvi isäntiä, emäntiä, talon tyttäriä ja heidän lapsiaan. Talven kylmyydessä sytytän kynttilän suuren jyhkeän kiven eteen, ja puhun hiljaa ääneen siitä, kuinka yritän tehdä kaikkeni, jotta tila jatkaisi elämää, niin että pellot taas kukoistaisivat, päärakennus olisi kunnossa ja niin että tilan menneisyys ja ihmiset eläisivät yhä puheissa.
Tein puolitoista vuotta sitten elämäni tilakaupat: ostin naapuritilan, jossa suku sammui. Samalla koin tekeväni historiaa, koska kotitilani ja ostamani naapuritila olivat olleet aikoinaan samaa tilaa. Yhdistin siis 200 vuotta erillään olleet tilat taas yhdeksi samaksi kokonaisuudeksi.
Naapuritilan maatalous loppui 51 vuotta sitten siihen, kun isäntä kuoli. Talon ainoa tytär oli muuttanut jo nuorena maailmalle. Tytär eli elämänsä Amerikassa ja Pariisissa, eikä koskaan tullut jatkamaan kotitilaansa. Tilan vintiltä löytyi suuret määrät 40- ja 60-luvun kirjeitä äidiltä kotoa tyttärelleen Pariisiin ja Amerikkaan ja tyttären kirjeitä äidille kotiin. Niiden kirjeiden sisällöstä huokuu vanhempien valtava toive tyttären paluusta jatkamaan kotitilaa, suvun pitkää historiaa ja isän jalanjälkiä. Tytär kuitenkin valitsi toisin ja teki merkittävän uran maailmalla tekniikan tohtorina. Vanhempien suru välittyy kirjeistä käsin kosketeltavana. Toisaalta he olivat ylpeitä tyttären menestyksestä ja maailmankansalaisuudesta, mutta samalla he surivat elämäntyönsä ja suvun perinteiden katkeamista ja kotitalonsa kohtaloa.
Joskus tilanne on se, että jatkajaa ei löydy omasta takaa. Lapset ovat löytäneet elämässään toisen uravalinnan, tai tila ei enää nykymittapuun mukaan ole elinkelpoinen. Luopuminen on raskasta, mutta tärkeää olisi myös osata miettiä ratkaisuja, jotka tuntuisivat tilan kannalta oikeilta. Yksi vaihtoehto voisi olla tilan myyminen kokonaisuudessaan innokkaalle ulkopuoliselle jatkajalle esimerkiksi naapurustosta, kaukaisemmista sukuhaaroista tai jopa täysin vieraalle. Itse olen miettinyt sitä, että jos naapuritila olisi myyty jo aikoinaan vaarilleni tai isälleni, tila ei olisi päässyt rapistumaan niin pahasti ja vajoamaan sellaiseen alennustilaan, jossa se nyt oli.
Mietin myös tulevaisuutta. Jos en onnistu kasvattamaan omia poikiani isänniksi, mikä olisi valtava suru ja murhe itselleni, vaihtoehtona voisi ehkä silloin olla kokonaisuuden myyminen. Minulle on kovin tärkeää se, että tila jatkaisi elämää minunkin jälkeeni ‒ niin että joku viljelisi peltojani ja ihailisi istuttamiani metsiä.
Naapuritila eli yli 50 vuotta hiljaiseloa. Pellot olivat vuokralla, metsät hoitamatta, uljas päärakennus rapistunut silmissä, navetta romahtanut, riihi luhistunut ja puutarha villiintynyt. Eipä tiennyt vanha isäntä, että joku päivä naapuritalosta tulee tyttö, joka lapsena kurkki ikkunoista sisään ja istui villiintyneen puutarhan keskellä kuistin kiviportailla ja haaveili, että kunpa saisi herättää tämän talon henkiin ja olla tilan isäntä isäntien kirjassa.
Viime syksynä talon julkisivu oli remontoitu, villiintynyt puutarha raivattu ja peltoja kunnostettu. Oli aika järjestää juhlat talossa, jossa salin ikkunoista ei ollut tuikkinut valoja vuosikymmeniin. Kun elokuinen ilta hämärtyi, lähdin kesken juhlahumun alas tielle katsomaan mäen päällä seisovaa okrankeltaista taloa, josta lähes joka ikkunalta loisti valot. Onnesta pakahtuneena mieleeni kumpusi, että kunpa talon edelliset polvet näkisivät tämän. Hiljaiselo oli päättynyt, nyt tila elää taas.
Kukka Backman voi ylpeydellä kertoa olevansa maanviljelijä. Hän isännöi sukutilaansa. Kukka työskentelee myös OPssa maa- ja metsätalousasiakkuuksien myyntipäällikkönä. Viikonloppuisin hän suuntaa autonsa nokan kohti kotitilaa ja vaihtaa korkokengät kumisaappaisiin.