Sukupolvet vaihtuivat ja toisinaan suvutkin. Oma sukuni on isännöinyt kotitilaamme vasta vain 101 vuotta, minä sukumme neljäntenä isäntänä. Jo silloin lapsena kirjoitin värillisellä puukynällä kirjan loppuun oman nimeni ja puolison ja lasten kohdalle kysymysmerkit. Se tunne, että vielä joku päivä olen isäntänä isäntien joukossa, oli niin vahva.

Lähdin maailmalle kasvattamaan siipiä, mutta tiesin, että sukupolvenvaihdos on tulossa heti, kun isäni on siihen valmis. Useasti kotona puhuimme, että sitten, kun minä otan vastuun. Minulta kysyttiin jo varhain mielipiteitä isompiin asioihin. Näin ollen sain olla aktiivisesti mukana tilan päätöksissä silloin, kun niistä katsottiin olevan merkitystä tulevaankin. Oikeastaan minut kasvatettiin pikkuhiljaa isännän rooliin antamalla vastuuta ja kysymällä mielipiteitäni.

Olen pohtinut sitä, että vaikka usein isännäksi synnytään, siihen myös kasvetaan ja kasvatetaan. Edellisillä polvilla on valtavan vahva rooli siinä, millainen uusi isäntä on tulossa. Minulle on aina opetettu ja valettu uskoa, luottamusta ja ylpeyttä olla maanviljelijä. Rakkaus maahankin on osittain verenperintöä, mutta myös pitkälti mallioppimista.

Sukupolvenvaihdoksesta oli puhuttu, ja oli mietitty, koska se tehdään, mutta ajankohtaiseksi se tuli, kun tajusimme, että säännökset olivat muuttumassa. Isäni oli täyttämässä sinä vuonna 56 vuotta, mikä mahdollisti vielä tuolloin eläkkeelle siirtymisen. Kesällä aloimme toden teolla miettiä sitä, miten sukupovenvaihdos tehtäisiin. Niinpä minä sitten marssin paikalliseen osuuspankkiin asiakkaan roolissa. Oli kyllä erikoista olla pöydän toisella puolella, koska tavallisesti olin ollut neuvova osapuoli. OPhan auttaa löytämään sukupolvenvaihdostilanteessa kunkin tilan jatkajalle kuin myös luopujille parhaat ratkaisut.

Maaliskuussa reilu kolme vuotta sitten kaikki järjestelyt oli tehty ja koitti odotettu suuri päivä. Lähdimme osuuspankkiin, minä omalla autollani ja vanhempani hiukan myöhemmin omallaan. Olotilani oli outo. Lähdin kotipihasta talon tyttärenä, ja tiesin palaavani isäntänä. Jännitystä oli ilmassa. Siinä me sitten pankissa teimme paperit ja maksoin talon. Kaupanteon jälkeen menimme vanhempieni kanssa juhlakahveille paikalliseen leipomoon. Näin vanhempieni silmissä onnen, mutta myös haikeus oli läsnä. Luopuminen ei ole usein pohjimmiltaan helppoa.

Siitä lähdimme peräperään ajamaan kohti kotia. Kun saavuimme kotiaukealle, katselin omia maitani – minun maitani. Ajoin kodin ohi ja itkin onnesta. Olinhan saanut sen, josta haaveilin lapsuudesta lähtien. Uusi sivu oli kääntynyt tilan historiassa. Hienoinen haikeus kuitenkin tuntui, koska tiesin, että perässä ajavassa autossa oli ristiriitaiset tunteet. Isälleni luopuminen ei todellakaan ollut yksinkertaista. Se oli ollut kyllä hänen haaveensa, mutta askel siihen ei ollut helppo.

Isovaarini oli rohkea mies ja osti tilan vapailta markkinoilta. Tuli 30-luvun lama ja tiukat taloudelliset ajat. Kun siitä oli selvitty, sota syttyi heti perään. Talon miesväki oli sodassa, ja naiset kannattelivat tilaa pystyssä. Vaarini, sodan runtelema nuori isäntä alkoi ahertaa tilalla. Sodan jäljet näkyivät, ja tila polki paikallaan. Isäni otti kehittäjän roolin. Tuli EU, mutta se ei lannistanut, vaan mietittiin uusia tuotantosuuntia, kasvettiin ja kehityttiin. Nyt on minun vuoroni. Taas maatalous on murroksessa. On keksittävä uusia toimintoja. Siat ovat lähteneet ja hevoset vallanneet vanhat tuotantorakennukset. Tämä on minun aikakauteni, ja tarkoitus on jättää tämä tila omille lapsilleni entistä parempana – minun näköisenäni.