Kamala puhelu tuli marraskuussa 2018. Paula Virran, 35, äiti Inari oli saanut kahden viikon piinallisen odottelun jälkeen diagnoosin, eikä se ollut hyvä. Pitkään vaivanneen korkean kuumeen syy ei ollutkaan jo monta talvea kiusannut keuhkokuume, vaan akuutti leukemia. Sama sairaus, johon Paulan isä oli kuollut viisi vuotta aikaisemmin.

Paulan 71-vuotias äiti sairasti ennen leukemiaa lymfoomaa melkein 25-vuotta. Pelko ja huoli olivat tuttuja vieraita Virtain talossa. Sytostaattihoidot leukemian parantamiseksi aloitettiin saman tien. Infektiokierre paheni, vaikka antibiootteja annettiin raskaalla annostuksella.

– Äidin puolustuskyky oli aivan olematon ja hän sai sairaalassa kaikenlaisia pöpöjä toisensa perään, influenssakin. Monia erilaisia antibiootteja annettiin suoraan suoneen yötä päivää, mutta kuume ei vain hellittänyt, Paula kertoo.

Ahdistus, suru ja pelko kylmäsivät Paulan sisuskaluja. Sairaus tuntui peittävän kaiken alleen.

– Arkeen ei jäänyt yhtään tilaa muuhun kuin perheestä huolehtimiseen ja sairaalassa käyntiin. Päivät olin kotona vähän alle yksivuotiaan kanssa. Hän ei voinut tulla kanssani sairaalaan, koska osasto oli lapsilta suljettu. Joka kerta, kun puhelin soi, sydän pomppasi kurkkuun. Joko nyt tulisi puhelu äidin kuolemisesta tai huonontuneesta voinnista?

Talvi marraskuusta maaliskuuhun oli Paulalle perheineen kamalaa aikaa. Toivo paranemisesta valui tyhjiin viikko viikolta. Surusumun keskellä pulpahteli pintaan toisenlaisiakin tunteita. Paula kertoo, miten seisoi eräänä päivänä keittiössä ja tunsi kummallisen tunteen.

– Yritin ymmärtää mikä se oli, kunnes tajusin vähitellen sen olevan riemua. Pääni ilmeisesti päätti armahtaa minut hetkeksi ja laittaa lähetyksen hetkeksi poikki. Sain olla muutaman päivän kevyemmällä ololla ja sitten tuli taas sukellus. Sellaista aaltoliikettä suru on ollut pitkin matkaa, mutta on ihanaakin, ettei tarvitse tietoisella tasolla kyetä olemaan itse vastuussa siitä.

Jos suru on suurta, tulevat suurina myös ilon tunteet. Kaikki tuntemukset tuntuivat vähän voimakkaammalle käännetyiltä.

– Surin, ja edelleen suren, mutta olen myös nauranut hirveästi. Kuilut ovat tosi mustia, mutta välillä olen myös täysin pilvissä lapsista, onnesta ja ilosta. Jokainen solu on tavallista herkemmällä.

Viimeisiksi hetkiksi kotiin

Maaliskuussa 2019 oli selvää, etteivät hoidot tepsi. Oli kyse enää päivistä, ehkä viikoista korkeintaan. Paula ja Inarin muu lähisuku saivat puhuttua potilaan kotihoitoon. Kyse oli viimeisten päivien tekemisestä mahdollisimman hyviksi.

Paulan pieni suku asuu tiiviisti toisiaan lähellä, peräti viereisissä taloissa, joten äidillä oli jatkuvasti ihmisiä ympärillään.

– Saimme vakuutella sairaalassa aika tavalla, ettei äiti jäisi yksin, mutta lopulta toiveeseemme suostuttiin. Saimme hänelle kotihoitoa ja kotisairaanhoitoa, ja lääkärikin poikkesi tarvittaessa.

Inari eli kotona vielä viikon, kaikki rakkaat ympärillään. Hänen siskonsa ja veljensä olivat jatkuvasti paikalla, samoin heidän lapsensa ja Paula veljensä ja kummankin perheen kanssa. Maaliskuussa 2019 Inari kuoli.

– Äidin kuolinpäivänäkin meitä oli hänen luonaan 15-20 henkeä koko ajan. Jossain vaiheessa päivää kysyin äidiltä, onko meteliä liikaa. Hän ei enää jaksanut avata silmiä tai puhua, nyökkäsi vain. Ajattelin, että ihanaa. Eikö se ole aika hyvä tilanne, että kuolevan ympärillä on liian kova meteli?

Läheiset saivat viettää rauhallisen hetken Inarin luona myös tämän kuoleman jälkeen.

– Ne olivat vähän kuin sellaiset maalaismaiset ruumiinvalvojaiset. Minun lapsenikin saivat käydä katsomassa ja koskettamassa häntä. Minä sain myös serkkuni kanssa pukea äidin. Ne hetket olivat todella tärkeitä tilanteen hyväksymisen kannalta. Äiti oli minulle niin läheinen ja rakas. Sellainen peruskallio.

Paula Virran vuosi on ollut raskas, mutta äidin kuolema on lähentänyt välejä veljeen entisestään.

Yllättävän paljon hoidettavaa

Äidin kuoleman jälkeen Paulan olo oli turta ja väsynyt. Tunteet tuntuivat olevan kuin tauolla.

– Oloni oli surrealistinen. En surrutkaan niin kuin olin kuvitellut.

Samalla oli paljon käytännön asioita hoidettavana. Ihmisen kuolema käynnistää melkoisen myllyn. Ihan ensiksi, heti Inarin kuoleman jälkeen, lääkäri kirjoitti kuolintodistuksen ja hautausluvan, ja tieto välittyi sitä kautta väestötietojärjestelmään, viranomaisille ja eläkelaitoksiin.

Sitten Paula suuntasi isoveljensä kanssa hautaustoimistoon, jossa sovittiin hautajaisten yksityiskohdista. Paula otti veljensä kanssa yhteyttä pappiin, jonka toivoivat hoitavan tilaisuuden ja laittoivat kuolinilmoituksen lehteen. Kumpikin näistäkin olisi tarvittaessa hoitunut myös toimiston kautta. Samalla he varasivat ajan perunkirjoitukseen. Vähitellen Paula alkoi veljensä kanssa koota listaa kaikista huomioitavista asioista.

– Setäni neuvo oli, että kannattaa hankkia mappi, johon kerää kaikki tarvittavat paperit hyvään järjestykseen, ja vie mapin aina mukanaan kaikkialla asioita hoidettaessa. Se neuvo osoittautui erinomaiseksi. Kaikenlaisia papereita tarvittiin, ja asioiden hoitaminen tyssäsi jonkun olennaisen puuttumiseen muutaman kerran, Paula toteaa.

Seuraavat kolme kuukautta olivat kaikkein kiivainta selvittelyaikaa. Isoksi työmaaksi osoittautui kaikenlaisten tilausten ja palveluiden katkaiseminen.

– Äiti oli ollut todella hyvä haalimaan kaikenlaisia sellaisia palveluita, joita hän ei käyttänyt. Oli vitamiinitilauksia, ylimääräisiä nettiliittymiä ja kuukausilahjoituksia. Niitä me soitimme ympäri hyvän tovin. Etsimme viitteitä niistä tiliotteista ja muistin perukoilta. Osan huomasimme, kun palvelusta lähetettiin lasku.

Paula huomasi toimivaksi tehdä listoja hoidettavista asioista. Silloin kaikkea ei tarvinnut kantaa mielessä.

– Kehotan samaan tilanteeseen joutuvaa myös ottamaan aikaa ja tekemään kerralla vain sen, minkä jaksaa. Lehtitilausten, vakuutusten, puhelinliittymien ja muiden peruuttaminen on raskasta puuhaa, koska siinä joutuu kerta toisensa jälkeen kertomaan vieraille ihmisille, että läheinen on kuollut.

Suurin yllätys tuli eteen, kun kävi ilmi, että suomalaisen virkatodistusketjun lisäksi tarvittiin todistus myös Tanskasta, jossa äiti oli asunut neljä kuukautta vuonna 1971.

– Mietimme veljen kanssa, mikä mahtaa olla virkatodistus tanskaksi ja minne kannattaisi käydä soittelemaan sellaisen saamiseksi. Lopulta tajusimme kääntyä suurlähetystön puoleen. Sen jälkeen tarvitsimme vielä englanninkielisen kuolintodistuksen. Sen tilaaminen, käännättäminen ja toimittaminen Tanskaan otti myös oman aikansa.

Rakkaan kuolemaan on mahdotonta valmistautua kattavasti etukäteen, ja moni kavahtaa koko ajatustakin. Käytännön asioista voisi kuitenkin selvitä helpommalla, jos jonkinlaista keskustelua voisi käydä vaikkapa vanhempiensa kanssa jo hyvissä ajoin etukäteen. Kaikkein kivuttominta asioista olisi Paulan mielestä puhua matkan varrella vähissä erin. Olisi hyvä käydä läpi ainakin se, mihin kaikkeen läheisellä menee rahaa kuukausiveloituksena ja missä kaikkialla läheisellä on taloudellisia sitoumuksia.

– Sairaalassa ei enää tunnu hyvältä käydä sellaisia asioita läpi. Me olimme kyllä puhuneet äidin kanssa hautaamiseen liittyvistä toiveista, mutta muista käytännön asioista puhuminen tuntui liian vaikealta.

Kaikki tärkein tuli kuitenkin sanotuksi.

– Sain kerrottua hänelle, miten tärkeä hän on minulle. Mitään sellaista ei jäänyt välillämme puhumatta.

Suru tulee aaltoillen

Suruprosessi on vielä kesken. Paula toteaa, että itkuja on vielä paljon itkemättä. Mieli on ehkä säännöstellyt viisaasti voimavaroja, sillä talvi, kevät ja kesä olivat Paulan perheelle todella rankkoja. Samaan saumaan oli sattunut paljon suuria menetyksiä: Paulan puolison isä menehtyi tammikuussa ja toukokuussa puoliso jäi työttömäksi. Kaikkea oli kerralla kahmalokaupalla. Samalla on tietysti ollut elettävänä ihan tavallinen lapsiperhearki 8-vuotiaan ja puolitoistavuotiaan lapsen kanssa.

– Vuosi on ollut todella raskas. Olemme vetäneet selviytymismoodissa, Paula myöntää.

Perunkirjoitus eli kuolinpesän omaisuusluettelo valmistui juuri. Nyt edessä on vielä perinnönjako ja kaikenlaisia raha-asioita, kuten perintöveron hoitaminen. Pitäisi myös päättää vanhempien talon ja kesämökin, sekä Tanskassa olevan äidin synnyinkodin kohtalosta. Paula arvioi, että kaikkinensa byrokratiaan menee vielä vuosi, parikin.

Käytännön seikkojen lisäksi uudessa elämänvaiheessa on vielä paljon sulateltavaa. Vanhempien menettäminen tarkoittaa, että Paula seisoo veljensä kanssa sukuhaaransa vanhimpana. Se tuntuu välillä kummalliselta. Aikaisemmin oli aina joku, johon tukeutua hankalassa paikassa.

– Nyt tuntuu siltä, että tuuli tuulee suoraan kasvoihin.

Suru on lähentänyt jo ennestään hyvissä väleissä olleita Paulaa ja tämän isoveljeä toisiinsa. Vain he saattoivat todella tietää, miltä tuntuu menettää molemmat vanhempansa lyhyen ajan sisällä. Toisesta oli turvaa ja tukea silloin, kun toisen voimat eivät riittäneet.

Lue seuraavaksi:

Hoida nämä käytännön asiat, kun omainen kuolee

Lue lisää kuolinpesän pankki- ja vakuutusasioiden hoidosta ja täytä sähköinen valtakirja op.fi-palvelussa.