Väitöskirjaa sisusta tekevä tutkija Emilia Lahti asui lapsena Etelä-Pohjanmaalla. Alakouluikäisenä hän päätti pyöräillä mummon ja papan mökille, jonne oli matkaa 90 kilometriä. Jokseenkin poikkeuksellista ja – sisukasta – pikkutytöltä.

– En usko, että minulla olisi ollut jotenkin enemmän sisua kuin muilla, vaan minulta enneminkin puuttui ajatus, etten pystyisi johonkin, Lahti kertoo.

Nuorena aikuisena hän muutti kolmeksi ja puoleksi vuodeksi töihin Intiaan, jossa elämä täytyi rakentaa alusta: tutustua erilaiseen kulttuuriin ja ympäristöön ja ymmärtää, miksi ne tuntuivat välillä uuvuttavilta. Piti rakentaa sosiaaliset verkostot tyhjästä ja opetella, miten kaikki toimii. Intian jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin, ja taas oli edessä rakennustalkoot.

– Usein väheksymme tai ainakaan emme täysin ymmärrä tällaisten kokemusten arvoa ja merkitystä sille, millaisia meistä tulee. Kun haastaa itseään, oppii kaikista eniten. Silloin näkee, onko sellainen tyyppi, joka puskee tuulta kohti, vai taipuuko taaksepäin, Lahti kuvailee.

Tällaisella itsensä testaamisella ja tuntemisella on hänen mukaansa valtava merkitys siinä, mitä uskallamme tavoitella.

– Tulevaisuus on aina ensin idea. On olennaista, millaisena voi nähdä itsensä.

Kipu on kannettava itse

Keväällä 2018 Emilia Lahti juoksi ja pyöräili Uuden-Seelannin halki: yhteensä 2 408 kilometriä ja 50 päivää. Juoksu oli keino tehdä Lahden väkivallan vastainen Sisu not silence -kampanja näkyväksi. Samalla se oli Lahdelle henkilökohtaisesti tärkeä matka, joka opetti paljon.

Kun ensimmäisen kuudensadan kilometrien kohdalla täytyi jalkavaivojen vuoksi muuttaa suunnitelmaa ja ottaa väliin lepo- ja fillaripäivä, hän kävi keskustelua tien kanssa.

– Maantie sanoi minulle: ”Emilia, et ikinä näe loppuani. Kipu lakkaa, kun laitat sen lakkaamaan.” Muistin, ettei kukaan muu sitä kipuani kanna, kuin minä. Se oli jotenkin vapauttavaa. Samalla tajusin, että tämä on koko elämäni tärkein opetus.

Kovaa kipua Lahti on nimittäin kokenut ennen juoksuakin – sekä henkistä että fyysistä. Hänen koko sisututkimuksensa sai alkunsa tutkijan omasta kokemuksesta parisuhdeväkivallasta.

– Välillä olen toivonut, että minulla olisi joku sankaritarina, että olisin vain yhtenä aamuna tajunnut, että tämä on väkivaltaa ja tehnyt asialle jotain, Lahti sanoo.

Nollatoleranssi ainoa vaihtoehto

Sen sijaan tuli yksi kamala, viimeinen väkivallan täyteinen ilta, jonka jälkeen vyyhti alkoi purkautua.

– Tilanne ajautui siihen pisteeseen, että minusta riippumatta asia tuli muillekin esiin. Vasta se pakotti minut kohtaamaan sen, missä olen ollut. En ikinä ollut nähnyt itseäni väkivallan uhrina, Lahti sanoo.

Hän koki niin siitäkin huolimatta, että oli useampaan otteeseen peitellyt mustelmia ja ruhjeita ja nostanut päänsä, vaikka itketti.

– Fyysinen väkivalta on hyvin äärimmäinen väkivallan muoto. Henkinen väkivalta on omalla tavallaan ehkä kavalampi, sillä sitä voi jatkua vuosikymmeniä, eikä se näy ulospäin samalla tavalla kuin fyysiset mustelmat, Lahti sanoo.

Henkistä alaspainamista tapahtuu myös muilla elämänalueilla kuin parisuhteessa: koulussa, työpaikoilla, kaikissa ihmissuhteissa. Lahden mukaan siihen pitäisi olla vain yksi tapa suhtautua. Nollatoleranssi.

– Meidän täytyisi yksilöinä ja yhteisönä sitoutua tiettyihin arvoihin, ja niihin kuuluu välittäminen. Pieniinkin kiusaamisen tai muun väkivallan merkkeihin pitää puuttua, jos niitä näkee.

Uutta oppimaan

Palataan Uuteen-Seelantiin ja maantielle, jossa Lahti kävi talvella dialogiaan. Hän mietti fyysistä kipuaan, sen kantamista ja peilasi sitä muuhun elämäänsä.

– Tajusin, että monissa muissakin ihmissuhteissani olen antanut muiden satuttaa minua, kun en ole kunnioittanut itseäni asettamalla rajaa.

Moni ihmissuhde perustuu Lahden mukaan eräänlaiseen koukkuun, josta on vaikea päästä irti. Kun hänen oman elämänsä koukkuihin liittynyt kipu tuli juoksun aikana ulos, tuntui kuin tikku olisi tullut sormesta.

2 408 kilometrin juoksulta palasi eri Emilia kuin se, joka matkaan lähti.

– Minulle juoksu oli ennen kaikkea matka itseeni. Se on nyt juostu, eikä minulla ole tarvetta jäädä kylpemään ultrajuoksijan identiteetissä tai paukutella henkseleitä. Nyt saan siirtyä uusiin oppimiskokemuksiin, joissa saan olla noviisi jälleen.

Mitä sisu on?

Emilia Lahtea on kiittäminen siitä, että suomalaisille tuttu, mutta jotenkin myyttinen ja määrittelemätön sisu on saanut taakseen tieteellistä tutkimusta. Se tekee käsitteestä tarkemman ja käytettävämmän.

– Ulkomailla olen selittänyt sisua kokemuksen kautta: kun rämpii pimeässä ja kylmässä metsässä, saapas jää suohon jumiin, eikä yhtään jaksaisi, mutta silti jatkaa ja tulee toiselta puolelta ulos valoon. Kaikki tunnistavat, mistä on kyse.

Tarinat siitä, kuinka ihminen selviää mahdottomasta, ovat hyvin väkeviä, rikkaita ja herkkiäkin. Niitä ei Lahden mukaan saisi latistaa kertomalla vain raivosta ja hampaat irvessä puskemisesta.

Sisu on Lahden mukaan neutraali potentiaali, jonka voima ja vaikutukset riippuvat siitä, millaiseen maaperään sen juuret kytkeytyvät.

– Sisuun liittyy kiinteästi myös armollisuus. Ilman armoa voimme rikkoa itsemme helposti: tulee vammoja, burnouteja ja uupumisia, kun ei osata luopua. Armoton ihminen on usein sitä myös muita kohtaan. Esimerkiksi työpaikoilla ja perheissä se on iso ongelma. Sisussa kiinnostavaa ei ole vain määrä, vaan ennen kaikkea laatu, Lahti kuvailee.

Vihan voima on kantoraketti

Mutta ei aggressiivisuudesta kumpuavaa sisuakaan pidä täysin väheksyä.

– Ihminen motivoituu myös kepistä, se on totta. Mutta se ei ole kestävä keino. Vertaan tällaista motivaatiota rakettiin: kun sen ampuu ilmakehän läpi, siinä on valtava voima. Esimerkiksi viha tai pelko on tällainen polttoaine, mutta se ei riitä kuin kantorakettiin, sillä se on niin kuluttavaa, Lahti kuvailee.

Jossain kohtaa siis vanhan moottorin pitää irrota ja raketin kytkeytyä uuteen moottoriin, joka käyttää kestävämpää polttoainetta. Lahti sanoo, että se voi olla vaikkapa myötätuntoa itseä kohtaan, rakkautta, yhteisen hyvän tekemistä.

Hän itse kamppaili väkivaltaisen parisuhteen jälkeen itsevihan kanssa. Se oli yllättävä ja hyvin voimakas, välillä jopa kehollinen tunne, jota täytyi opetella käsittelemään.

– Soimasin itseäni siitä, kuinka en osannut puolustautua ja suojautua. Aluksi minua auttoi älyllinen lähestymistapa ja myöhemmin sukeltaminen kehollisuuteen, Lahti sanoo.

Hän haki paljon tietoa itsemyötätunnosta psykologian tutkimuksessa. Jopa tähtitieteen tutkiminen auttoi, sillä se auttoi muistamaan, että olemme osa paljon suurempaa, emmekä ikinä näe alkua tai loppua.

– Tässä hetkessä minulla voi olla paha olla, mutta en voi tietää, mikä hyvä tai huono uutinen voi tunnin päästä keikauttaa kaiken ylösalaisin.

Kun muu ei auta, niin auta muita

Lahti kertoo, että vaikeina aikoina hän sai voimia myös muiden auttamisesta.

– Kun muu ei auta, niin auta muita, on ystäväni Tuija Matikka sanonut. Se siirtää huomion omista ongelmista hetkeksi muualle ja auttaa näkemään, että meillä kaikilla on pelkoja, huolia, rakkautta, vihaa, toivoa, epätoivoa, surua. Toki ensin pitää ravita itsensä, jotta jaksaa kantaa muita, hän sanoo.

Kaikista vaikeimmalla hetkellä ei tarvitse yrittää riittää muille, vaan vaikka hengittäminen riittää. Lahti puhuu sisukkuuden pienimmästä yksiköstä.

– Se ei ole mikään sellainen saavutus, joka lyödään ansioluetteloon. Juoksussa opin, että sisukkuuden pienin yksikkö voi olla yksi askel tai vaikka yksi sydämenlyönti, niistä jokaisella on valtava vaikutus verrattuna siihen, että pysähtyisi.

Siksi fyysisellä tekemisellä on Lahden mukaan usein terapeuttinen vaikutus: kun liikutamme kehoamme, aivomme saavat viestin, että teoillamme on vaikutusta.

Pelko pois

Tuhansien kilometrien juoksumatkaan Emilia Lahti valmistautui noin vuoden. Hän harjoitteli kestävyyttä ja juoksutekniikkaa, mutta tärkeämpää oli hänen mukaansa henkinen valmistautuminen. Esimerkiksi sen miettiminen, miten kohdata mahdollinen epäonnistuminen.

– Tuollaisissa jutuissa on suurempi todennäköisyys, että ne eivät syystä tai toisesta onnistu ja toteudu. Siksi tein paljon töitä sen sisäistämiseen, että onnistun tai en, omistan tarinan yhtäläisellä ylpeydellä. Epäonnistuminen on yhtä arvokas tarina kuin onnistuminen. Ytimessä on se, että matkaan on uskallettu lähteä.

Onnistumisen edellytyksistä Lahti tietää ainakin sen, että turvallisuudentunne lisää mahdollisuuksia onnistua.

– Pelossa ja hädässä käytämme vain pientä osaa potentiaalistamme, sillä sympaattinen hermosto rajaa keskittymistä. Ykkösneuvo on rauhoittaa oma hermosto. Siinä voivat auttaa läheiset ihmiset, meditaatio ja myös terapia.

Epäonnistumisen pelko on Lahden mukaan sidoksissa kulttuuriin.

– Meillä tahtoo menettää kasvot, jos ei onnistu. Ei saa epäonnistua, mutta ei kyllä mielellään oikein onnistuakaan, hän toteaa.

– Toisaalta kulttuuri ei ole mikään pysyvä tila, joka on mystisesti laskeutunut jostain, vaan me luomme sen itse ja voimme myös muuttaa sitä.

​