Tämä on keskenmeno.

Se oli raskaana olevan Leena Jefimoffin ensimmäinen ajatus maaliskuussa 2017. Meneillään oli vasta yhdeksäs raskausviikko, kun Jefimoff alkoi vuotaa verta. Perheen kolmannen lapsen laskettu aika oli puolen vuoden päässä, syyskuun viimeisenä päivänä.

– Verihyytymät olivat nyrkkien kokoisia. Olimme miehen kanssa aivan varmoja, että raskaus meni kesken, Jefimoff kertoo.

Jefimoff hakeutui peloissaan sairaalaan, jossa hänelle oli varattu aika kohdun kaavintaan. Ultraäänitutkimuksessa selvisi yllätys: vauvan sydänäänet löivät vahvoina. Perhe sai palata turvallisin mielin kotiin jatkamaan vauvan odotusta.

Raskausviikolla 28 seurasi uusi järkytys. Leena Jefimoff oli kotonaan menossa nukkumaan, kun lapsivedet hulahtivat sängylle. Ambulanssi vei hänet sairaalaan, jossa lääkäri totesi: Vauva ei synny ihan heti, mutta syntyy hyvin todennäköisesti ennen aikojaan. Äidille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin jäädä vuodepotilaaksi sairaalaan.

– Sitä ennen en tiennyt keskosuudesta mitään. Kun vastasyntyneiden teho-osaston sairaanhoitaja kertoi sairaalassa, mitä ennenaikainen syntymä tarkoittaa, aloin tajuta, että meille tulee keskosvauva.

Sarael painoi hieman yli kilon

Pieni Sarael syntyi lopulta aikaisemmin kuin vanhemmat osasivat odottaa: heinäkuussa raskausviikolla 30, yli kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Äidin kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi lääkärit tekivät nopean päätöksen sektiosta.

Vauva painoi syntyessään vain hieman yli kilon, tarkalleen 1125 grammaa, ja oli vain 35 senttimetriä pitkä. Hän joutui suoraan keisarinleikkauksesta keskoskaappiin, sillä hän tarvitsi ylipainehengityshoitoa alikehittyneiden keuhkojen vuoksi.

– Minulle kerrottiin, että jos kaikki menee hyvin, näen vauvan syntymän jälkeen. En nähnyt tytöstä vilaustakaan, Leena Jefimoff kertoo.

Seuraavana päivänä Leena ja Mikko Jefimoff pääsivät katsomaan tytärtään vastasyntyneiden teho-osastolle. Näky oli järkyttävä. Pikkuruinen vauva oli täynnä piuhoja, kasvoillaan happimaski.

– Tyttö näytti niin pieneltä. Hän ei tuntunut omalta vauvalta, kun kaikki oli käynyt niin äkkiä. Itkin sitä, että hän oli elossa, ja sitä, että en saanut häntä syliin, Leena Jefimoff muistelee.

– Saimme aluksi vain pitää kättä vauvan selän päällä, ja siitäkin tuli hänelle sykerasitusta, Mikko Jefimoff kertaa.

Vasta kolmen päivän kuluttua tuoreet vanhemmat saivat tytön syliinsä lyhyeksi aikaa.

– Kun sain Saraelin ensimmäistä kertaa paidan alle kenguruhoitoon, pelkäsin että hän menee rikki. Sylissä pitäminen piti välillä keskeyttää, että vauva ei rasittuisi liikaa, Leena Jefimoff sanoo.

Arki meni uusiksi

Vauvan voinnin lisäksi Jefimoffin perheellä oli samaan aikaan toinen huolenaihe. Kuka huolehtisi perheen muista lapsista, kun vanhempien pitää olla sairaalassa vauvaa hoitamassa?

Perheen isommat lapset Victoria ja Iisakki olivat vasta 7- ja 8-vuotiaita ja parhaillaan kesälomalla, jota oli ollut tarkoitus viettää yhdessä vanhempien kanssa.

Sarael vietti elämänsä ensimmäiset 13 päivää teho-osastolla keskoskaapissa, ja ne päivät Jefimoffit istuivat vuorotellen keskoskaapin vierellä odottamassa, että saisivat vauvan syliinsä.

– Isompia lapsia ei voinut ottaa mukaan sairaalaan kuin hetkeksi, sillä tilat ovat ahtaat ja vauvoille tehtiin erilaisia toimenpiteitä.

Tilannetta mutkisti se, että perheellä ei ollut tukiverkkoja lähellä. Jefimoffit asuvat maaseudulla puolen tunnin ajomatkan päässä Tampereelta ja lasten isovanhemmat eri kaupungeissa.

Jefimoffit ratkaisivat ongelman niin, että he koettivat vuorotella sairaalassa oloa. Äiti meni vauvan luo sairaalaan aina aamupäivisin ja isä tuli perässä iltapäivällä. Yöt he olivat kotona.

– Saimme onneksi Nokian kaupungilta palvelusetelin, jolla saimme ihanan perhetyöntekijän avuksi 20 tunniksi kolmen viikon aikana. Hän oli lasten seurana, laittoi heille ruokaa ja vei kiipeilemään. Se oli iso helpotus, Leena Jefimoff sanoo.

– Toivottavasti ihmisillä ei ole kynnystä ottaa perhetyöntekijää, koska palvelu on tarkoitettu juuri tällaisia tilanteita varten, isä toteaa.

Lasten- ja kodinhoitoapua olisi silti tarvittu enemmänkin. Sarael oli sairaalahoidossa kaikkiaan 10 viikkoa. Perhetyöntekijä pääsi paikalle vain rajoitetun ajan arkipäivisin. Jäljelle jäivät illat ja viikonloput.

– Onneksi isäni kävi meillä kolmena viikonloppuna, ja serkkuni oli miehensä kanssa apuna kokonaisen viikon. Myös pikkuveljeni tuli pitämään lapsille seuraa. Mutta välillä lapset olivat kotona vähän heitteillä, Leena Jefimoff harmittelee.

”Avun ei tarvitse olla ihmeellistä”

Kun keskonen syntyy, kaikki pysähtyy.

– Oli henkisesti todella raskasta, kun hoitajat kannustivat hoitamaan vauvaa sairaalassa ja samaan aikaan kotona olisi pitänyt pyörittää normaaliarkea: hoitaa lapsia, viedä kissa leikattavaksi, katsastaa auto.

– Tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa. Kotona pumppasin äidinmaitoa, jota annoin sairaalassa vauvalle, ja sairaalassa huolehdin, pärjäävätkö isommat lapset kotona.

Teho-osastolla puhelimet piti sulkea, eivätkä lapset saaneet silloin yhteyttä vanhempiinsa. Se hankaloitti tilannetta entisestään.

Perhe pyysi poikkeukselliseen tilanteeseen apua sukulaisilta ja tuttavilta, mutta oikein kukaan ei vastannut viesteihin.

– Se harmittaa. Kun perheessä on kriisi, avun ei tarvitsisi olla ihmeellistä: voi tuoda vaikka kaupan makaronilaatikkoa tai viedä kissan leikkaukseen. Pienikin apu helpottaa.

Vauvan ennenaikainen syntymä laittoi myös Mikko Jefimoffin työjärjestelyitä uusiksi. Hän oli juuri aloittamassa kesälomaa, joka Saraelin synnyttyä vaihtui äkillisesti erityishoitovapaaksi. Erityishoitoraha korvaa ansionmenetyksiä silloin, jos vanhemman on osallistuttava sairaan lapsen hoitoon.

– Moni sairaan lapsen vanhempi ei ymmärrä ottaa erityishoitovapaata eivätkä kaikki työnantajat anna sitä. Omalla työpaikalla asiaan suhtauduttiin tosi hienosti, konesuunnittelijana työskentelevä Mikko Jefimoff kiittää.

Kun Saraelin sairaalassaolo jatkui, Mikko oli osan viikosta töissä ja osan erityishoitovapaalla.

– Kaksi työpäivää viikossa antoi hyvää tasapainoa työn ja sairaala-ajan välille. Se tosin rasitti, että en nähnyt vaimoa käytännössä ollenkaan.

Elämää epävarmuudessa

Voimia vei eniten se, että Jefimoffit eivät tienneet, miten Sarael selviää. Vauvan kolme ensimmäistä päivää olivat kriittisimmät.

Sairaalassa Sarael tarvitsi pitkän aikaa ajoittain lisähappea ruokinnan aiheuttaman rasituksen vuoksi: keskosille tyypillisiä hengityskatkoksia tuli, kun häntä ruokittiin nenämahaletkulla. Sydämen sykettä seurattiin tarkkaan, sillä aika ajoin syke laski, kun vauvaa vähänkin rasitettiin.

– Aluksi mitään toivoa ei annettu. Se oli raskasta.

Leena Jefimoffin tunteita kuvastaa hyvin Victorian piirros noilta ajoilta.

– Victoria piirsi minulle kuvan Saraelista keskoskaapissa ja sanoi, että nyt sinun ei tarvitse itkeä ja ikävöidä sairaalaan, kun katsot kuvaa.

Isä pohtii, että äidille ikävä oli vaikeampaa hormonien vuoksi.

– Itse unohdin sairaalaelämän kotiin päästyäni. Ei siinä muuta voinut. Luotin tulevaan ja ajattelin, että muuta ei voi kuin mennä eteenpäin päivä kerrallaan.

Kaikki meni lopulta hyvin. Sarael pääsi sairaalasta kotiin yhdeksänviikkoisena, alkuun nenämahaletkun ja veriarvojen seurantalaitteen kanssa. Reilun kahden kuukauden sairaalassa ravaaminen päättyi, ja perhe pääsi opettelemaan tavallisempaa yhteiseloa.

Vertaistuki on tärkeää

Nyt Sarael on lähes kymmenkuinen kiltti ja huumorintajuinen tyttö, jolla on suussa kaksi hammasta. Hän kasvaa ja kehittyy vakaasti omaan tahtiinsa: nyt hän harjoittelee istumista ja ryömimistä.

– Tyttö kehittyy hitaammin verrattuna toisiin lapsiimme, mutta pieniä etappeja tapahtuu koko ajan. Hän on tosi iloinen, hassuttelee ja kikattelee hauskoille äänille. On hyvä merkki, kun huumoria löytyy.

Leena Jefimoff nauttii alkuvaiheita rauhallisemmasta äitiysvapaasta. Arjessa on kuitenkin vielä omat haasteensa. Saraelilla on keskosille tyypillinen refluksitauti, jota piti lääkitä joka kerta ennen imetystä ja joka aiheuttaa runsasta pulauttelua.

Perhe on totutellut käymään vauvan kanssa ihmisten ilmoilla pikku hiljaa, alun infektioriskin käytyä pienemmäksi. Hiljattain koko perhe pääsi ensimmäistä kertaa viettämään vapaa-aikaa yhdessä HopLop-sisäleikkipuistoon. Isommat sisarukset ovat päässeet tutustumaan pikkusiskoon kunnolla vasta kotona.

– Sisarukset eivät saaneet sairaalassa koskea vauvaa omatahtisesti, joten nyt he haluavat hoitaa häntä hirveän mielellään ja kilpailevat, kuka saa nukkua vieressä.

Leena on käynyt sairaalassa keskosten vanhemmille tarkoitetussa vertaisryhmässä jakamassa rankan kokemuksen herättämiä tunteita.

– Vertaistuki on tärkeää. Kun vauva syntyy ihan yllättäen, monenlaisia vaikeitakin tunteita tulee. Myös pelko lapsen tulevista sairauksista on edelleen läsnä.

Muuten arki alkaa olla pääosin iloista ja tavallista.

– Nyt tunnen vauvaa kohtaan iloa ja rakkautta. Kiintymyssuhde vahvistuu koko ajan, Leena Jefimoff iloitsee.

– Mieltä lämmittää nähdä, miten Sarael kehittyy ja menee eteenpäin, Mikko Jefimoff lisää.

Kotona asuu nyt muitakin hoivattavia olentoja: perheen kissa synnytti poikaset tasan kaksi kuukautta Saraelin kotiuduttua. Niin kävi, kun kukaan ei ehtinyt viedä kissaa leikkaukseen.