Helsinkiläisen Nina Mölsän haaveissa oli jo jonkin aikaa ollut saada televisio pois olohuoneesta ja kodin yleinen hälinä rauhoitettua. Kun viidestä lapsesta kolme vanhinta muutti lapsuudenkodistaan lähes samaan aikaan lopullisesti omilleen, toive toteutui.

– Vanhin poikamme oli muuttanut tosin jo aiemmin kotoa vanhempieni omistamaan asuntoon noin kuuden kilometrin päähän kodistamme. 19-vuotias tytär oli ollut vuoden Italiassa vaihto-oppilaana. Kuvittelin käyneeni eroahdistuksen läpi heidän osaltaan, mutta erehdyin totaalisesti, Nina Mölsä miettii.

Asia konkretisoitui todella vasta, kun esikoinen muutti opintojen perässä Helsingistä Ouluun, tyttö omaan asuntoon sen vapauduttua isoveljeltä ja samaan aikaan perheen jääkiekkoileva 17-vuotias poika lähti Lappeenrantaan pelaamaan ja lukio-opintoja jatkamaan. Yhtäkkiä kotona ei ollutkaan elämää samalla lailla kuin aiemmin.

– Kun tulin töistä kotiin, usein vain koirat olivat vastassa. Ensin tuntui ihanalta, ettei heti tarvinnut alkaa puuhata.

Nina Mölsä nautti siitä, että perheen 8- ja 10-vuotiaille lapsille jäi nyt enemmän aikaa. Alkuinnostuksen jälkeen iski kuitenkin surumielisyys ja valtava ikävä.

– Ennen, kun tulin töistä, olkkarissa oli aina porukkaa kännykällä, telkkari oli päällä, radio auki ja puheensorinaa. Olin kaivannut rauhaa, mutta yllättäen se ei tuntunutkaan hyvältä.

Nina Mölsä oli myös kuvitellut, että olisi jollain tavalla valmiimpi muutokseen, kun lasten pesästä lentämisestä oli jo hieman kokemusta.

– Kun tyttäremme oli Italiassa, ajattelin ensin, että se on elämäni kauhein vuosi, koska ikävä oli niin kova. Silloin työssäni oli onneksi voimakas imu, joka piti minut läsnä hetkessä ja kiinni arjessa niin, etten ehtinyt kovasti murehtia.

Nuoremmat kaipasivat sisaruksiaan

Kolmen nuoren aikuisen muuttorumba kesti viikkoja ja eteni vaiheissa. Aina jonkun nyssäkkä tai hylly seisoi tukkimassa eteistä ja oli tulossa tai menossa.

– Kuvittelin, että kun muuttohommat ovat ohi, minulla on aikaa vaikka juoksukouluun osallistumiseen. Luulin myös, että kun perhe pienenee asteittain, ikävä ei ole niin voimakas.

Nina Mölsä istui tyhjentyneen ja hiljaisen olohuoneen sohvannurkassa ja mietti, että nyt se vanhimpien lasten lapsuus on sitten lopullisesti ohi. Mölsä koki ahdistusta siitäkin, oliko ehtinyt olla lapsilleen tarpeeksi läsnä.

– Eräs ystäväni sanoi, että katsele vanhoja valokuvia. Niistä näet, että olet ollut lasten kanssa ja myös läsnä.

Vaikka puoliso suhtautui lasten poismuuttoon enemmän järjellä kuin tunteella, koko perhe tuntui kärsivän yhteisestä selittämättömästä apeasta olosta.

– En tiedä, voiko aikuisten lasten pois muuttamiseen valmistautua, oli tilanne millainen tahansa.

Myös perheen 8- ja 10-vuotiaat reagoivat sisarusten lähtöön voimakkaasti. Kotona oli aiemmin ollut useimmiten joku sisaruksista, kun nuorimmat aamulla lähtivät kouluun tai palasivat iltapäivällä kotiin. Vaikka isompi sisarus olisi nukkunut tai opiskellut, pelkästä läsnäolosta kotona oli ollut hyötyä ja turvaa pienemmille. Nyt pikkuisten piti opetella pärjäämistä yksin ja keskenään.

– Kuopus osaa jo kertoa, että sisaruksia on ikävä ja hän myös soittelee heille. 10-vuotias sen sijaan ei oivaltanut ehkä itsekään, että kyse on ikävän tunteista. Kerran autossa hän kiukutteli ja itki, että miksi kaikki isot lähtivät pois, meillä on ihan hirveää, Ninaa hymyilyttää.

Sisustus uusiksi

Koska makuuhuoneita ei enää tarvittu niin montaa kuin aiemmin, kotia alettiin sisustaa uusiksi. Yhdestä makuuhuoneesta tehtiin tv- ja pelihuone, jonne televisio ja playstation päätyivät. Yhdestä makuuhuoneesta tehtiin työ- ja vierashuone. Käytännön konkreettinen tekeminen auttoi luopumistyössä. Nina myös puhui ja kirjoitti asiasta.

– Oli vaihe, etten pystynyt puhumaan jääkiekkoilevasta pojastamme itkemättä, vaikka samalla tiesin, että hän pärjää hienosti. Hän on ollut myös perheessämme pelinrakentaja ja tsempparityyppi, jonka muutto jätti ison aukon.

Nina Mölsä epäilee myös, että perheen pieneneminen otti siksi niin koville, koska hän on aina ollut perhekeskeinen ja asettanut lapset itsensä edelle.

– Käytännössä kun aina joku lapsista on 22 vuoden ajan tarvinnut minulta jotain, onhan muutos valtava, kun nyt huomiota kaipaa enää vain kaksi lasta.

Puoli vuotta myöhemmin alkoi helpottaa

Ikävä muuttaa kuitenkin muotoaan ja ihminen tottuu uusiin tilanteisiin. Vieläkin Nina Mölsää tosin joskus jännittää, pärjäävätkö lapset, vaikka kyllähän he.

– Pojat pitävät vähemmän yhteyttä kuin tytär, jonka kanssa viestittelen enemmän. Jos itse en laittaisi pojille viestiä, saattaisi kulua viikko, jos toinenkin, ennen kuin he kertovat kuulumisiaan.

Ensin Nina Mölsä ajatteli, että jääkiekkoileva poika palaa kotiin vuoden päästä varsinkin, jos jatko a-junioreihin pelaamaan on katkolla.

– Jossain vaiheessa ymmärsin, että ei heistä kukaan enää muuta takaisin kotiin pysyvästi. Se riipaisi.

Kun vanhin tytär aikanaan oli lähdössä Italiaan vaihtoon, Nina Mölsän isä totesi läksiäispäivällisellä haluvansa antaa mummon kanssa lapsenlapselleen matkaevääksi yhden lauseen mukaan, jonka hän toivoo tytön painavan mieleensä. Lause oli Lokki Joonatan -kirjan kirjoittajan Richard Bachin toisen kirjan nimi: Lähellä jokainen sydän. Nina Mölsä antoi kirjan mukaan tyttärelleen, joka luki sen.

–Kirjasta nousi ajatus, että vaikka toinen, jota rakastaa, on fyysisesti kaukana, hän on silti lähellä. Kilometrit eivät voi erottaa ihmisiä toisistaan. Kotiin palattuaan tytär totesi, että aikoo tatuoida tuon lauseen ihoonsa. Sanoin hänelle, että äiti lähtee mukaan.

Nina Mölsä vilauttaa kaunista tatuointia kyynärvarressaan. Samanlainen on myös vanhimmalla tyttärellä.

– Aina kun katson kirjoitusta, tiedän, että jokainen lapsistani on lähellä, vaikka olisikin kaukana.