Heinäkuinen aamu oli kauneimmillaan auringon paistaessa upean siniseltä taivaalta. Istuimme hiekkarannalla entisen joukkuekaverini kanssa Oulun Nallikarissa ja katselimme, kuinka 2- ja 4-vuotiaat poikani yrittivät päästä yhä korkeammalle kiipeilytelineessä. Heille oli syntynyt edellisenä päivänä pikkuveli, jota he eivät vielä olleet ehtineet tavata. Entinen joukkuekaverini oli tullut aikoinaan Yhdysvalloista Suomeen pelaamaan ja nyt ensimmäistä kertaa Oulussa sitten kevään 2010. Muistelimme menneitä, puhuimme lapsista ja suunnittelimme iltaa. Tarkoituksena oli lähteä päivällä katsomaan lasten kanssa perheen uusinta tulokasta, tavata yhteisiä ystäviämme ja viettää pienimuotoisia varpajaisia lasten ollessa illan sukulaisilla.

Sitten puhelin soi, vaimoni soittaa. Kuulen heti äänestä, että kaikki ei ole hyvin.

”Missä oot?”

”Tultiin Nallikariin lasten ja Danialin kanssa.”

”Voitko tulla heti tänne? Vauva lähtee kiireellisesti ambulanssilentokoneella Helsinkiin sydänleikkaukseen.”

”Mitä?”

Vein lapset sukulaisten luokse, pudotin Danialin keskustaan yhteisten ystäviemme luokse ja jatkoin suoraan Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Löysin itkuisen vaimoni istumassa levollisesti nukkuvan vauvamme vierestä lasten teho-osastolta. Pian kardiologi selitti meille tarkasti, mistä oikein on kyse. Vauvan sydämessä oli aortan koarktaatio, suomeksi sanottuna aortan kaaren ahtauma joka piti välittömästi leikata. Kaikki vastasyntyneiden sydänleikkaukset tehdään Suomessa Meilahdessa Lastenklinikalla ja siksi lentoa Oulusta Helsinkiin alettiin valmistelemaan välittömästi. Suoraan sanottuna pelotti ihan helvetisti. Esitin paljon kysymyksiä, joihin kardiologi vastasi kiitettävän kärsivällisesti. Halusin tietää mikä tämän aiheutti, miten se korjataan ja mitä riskejä leikkaukseen sisältyy.

Vauva matkusti nukutettuna hengityskoneessa. Katselin ennen lähtöä pleksin takana ollutta vastasyntynyttä, alle neljän kilon painoista poikavauvaa ja pidättelin itkua. Toivoin vain, ettei tämä ole viimeinen matka.

Ambulanssilentokone on ahdas ja sinne ei sovi lentäjän lisäksi muita kuin potilas ja saattava hoitohenkilökunta. Oli itsestään selvää, että lähdemme muun perheen kanssa myös Helsinkiin. Meidät ohjattiin sosiaalityöntekijän luokse hoitamaan käytännön järjestelyitä. Sovimme, että vaimo lähtee reittilentokoneella jo samana iltana ja minä ajan autolla lasten kanssa perästä. Oletuksena oli, että emme tarkalleen tiedä kauanko Helsingissä joudumme olemaan ja voisimme tarvita siellä autoa. Ensisijaisena majoitusvaihtoehtona oli hotellit. Se on pitempään asumiseen huono ja kallis vaihtoehto kahden lapsen kanssa. Siinä vaiheessa ajattelin, että ihan sama mitä mikäkin maksaa, otetaan lainaa jos reissu venyy ja rahat loppuu kesken. Kunhan vain nyt pääsemme Helsinkiin.

Kävimme tämän jälkeen hakemassa vaimon ja vauvan tavarat synnyttäneiden osastolta. Kaksi kertaa aikaisemmin olimme lähteneet sieltä vauva kantokopassa. Tällä kertaa poistuimme kahdestaan eivätkä sairaalan käytävät ole koskaan tuntuneet niin pitkiltä.

Ajoimme kotiin, pakkasimme, vein vaimon lentokentälle ja lapsille vaihtovaatteita sukulaisten luokse. Palatessani autoradiossa soi sen kesän suosikkikappaleeni, Laura Närhen Supersankari. Nyt se ei vain tuntunut enää yhtään samalta. Kuuntelin kertosäettä ja yritin pitää itseäni kasassa.

”Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin,

mä käynnistäisin sun sydämen.”

Aiemmin niin kaunis ja voimaannuttava kertosäe sai minut tuntemaan itseni täysin voimattomaksi. Olen koko elämäni pyrkinyt tekemään asioita, että läheiseni olisivat turvassa kaikelta mahdolliselta. Ettei heidän tarvitsisi pelätä mitään ja heidän olisi hyvä olla. Nyt lapseni oli menossa sydänleikkaukseen enkä minä kyennyt häntä millään tavoin auttamaan. En vaikka haluaisin. En väkisin. En mitenkään.

Leikkaussaliin oli jonoa ja leikkaus oli siirtynyt jo varmuudella seuraavalle päivälle. Myös majoituspaikaksi oli varmistunut Ronald McDonald Talo, kun sieltä vapautui meille perhehuone.

Ajoimme seuraavana aamuna lasten kanssa Helsinkiin, veimme lapset sukulaisten luokse ja menimme vaimon kanssa Lastenklinikan teho-osastolle. Lääkäri kertoi leikkauksen menneen hyvin ja pääsimme pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen katsomaan vauvaa teho-osastolle. Letkuja, anturoita, piippauksia, lääkkeitä. Pieni, vihreä mustekala pienessä kädessä, jottei hän tarttuisi letkuihin kiinni. Leikkaushaava ylsi rinnasta pitkälle selkään. Tuollaisissa tilanteissa, kun olet lapsesi vierellä teho-osastolla, millään muulla ei ole mitään merkitystä. Samaan aikaan taas kaikilla pienillä asioilla on valtava merkitys. Toivot, että lapsi selviää ja tapaa veljensä ensimmäistä kertaa, pääsee kotiin omaan sänkyyn ensimmäistä kertaa, näkee ensimmäiset taivaalta putoavat lumihiutaleet, hymyilee ensimmäisen kerran. Pieniä, tavallisia asioita, jotka kaikki ovat vielä kokematta.

Olimme lopulta Helsingissä kaksi viikkoa. Sitä helpotti suunnattomasti se, että pääsimme Ronald McDonald Taloon muutaman sadan metrin päähän Lastenklinikkaa. Ensinnäkin se oli 2- ja 4-vuotiaille lapsillemme tärkeää. Paikka on kodinomainen, aivan eri asia kuin olla vaikkapa hotellissa. Toisekseen siellä oli korvaamatonta vertaistukea. Kun jutteli muiden perheiden kanssa heidän tilanteestaan, toi se uudenlaista toivoa ja perspektiiviä meille kaikille siellä olleille. Sanoinkin jossain vaiheessa vaimolleni, että täällä tehdään ihmeitä.

Kotona meitä odotti hieman erilainen arki. Leikkaushaavan kanssa piti olla varovainen ensimmäiset viikot ja säännölliset sydämen kontrollikäynnit tulivat elämäämme. Pienet lapset kasvavat kovaa vauhtia ja sydänleikkauksen jälkeen täytyi seurata, että leikkauksesta arpeutunut kohta aortasta kasvaa pienen sydämen mukana. Mikäli lapsen sydän kasvaa leikattua kohtaa nopeampaa, eli ahtauma syntyy uudelleen, on edessä uusi leikkaus. Etenkin alkuvaiheessa sen todennäköisyys on suhteellisen suuri ja meitä kehoitettiin varautumaan mahdolliseen uuteen leikkaukseen. Sitä pelkäsimme joka ikinen kerta, kun menimme tutkimuksiin. Heti alussa mukaan tuli myös verenpainelääkkeet. Välillä tuntui, että niitä olisi tarvinnut itsekin.

Lopulta keväällä tutkimusten jälkeen lääkäri sanoi, että voimme nyt lopettaa verenpainelääkityksen ja seuraava kontrollikäynti on vuoden päästä, jollei vointi äkillisesti huonone. En meinannut uskoa ja kysyinkin, että voisiko seuraavan kontrollin saada puolen vuoden päähän. Ei kuulemma ole näillä näkymin tarvetta, joten kysyin, voisinko saada ne verenpainelääkkeet sitten minulle, että oma pumppuni kestäisi.

Kulunut vuosi on monella tapaa erilainen mitä olisin koskaan osannut odottaa. Lasten teho-osasto on sellainen paikka, missä on vaikea olla. Valtava määrä toivoa ja pelkoa samassa tilassa. Kiitollisena edelleen ihmettelen, miten hienosti siellä henkilökunta huolehtii pienistä potilaista meille muille täysin poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Elämä jatkuu.

Viimeistä vuotta on leimannut kiitollisuus. Elämä jatkuu. Pieni poika ei osaa, eikä hänen tarvitse pelätä mahdollisia tulevia leikkauksia. Arki on normaalia leikkiä isoveljien kanssa. Supersankarin sijaan yhä enemmän on mielessä pyörinyt nämä Cheekin Vastatuulta-biisin sanat.

”En tienny nähtäskö me enää,

ja kun sydän on leikattu niin päättäskö se herää.

Lääkärit onnistu ja paikkas Jeren sydämen,

mut vakuutti et liikunta ei koskaan tuntus hyvälle.

Me leikittii ja painitti ja saatii kunto kohoomaan

ja pian broidi oli pelikentillä ku kotonaan.”