Miten ihmisestä tulee vuorikiipeilijä? Anni Penttilän ensiaskeleet kohti huippujen valloittamista alkoi National Geographic -lehden artikkelista, jossa kerrottiin nepalilaisesta Annapurna circuit -vaellusreitistä.

– Artikkeli oli vaikuttava. Siinä oli upeita kuvia, ja artikkelissa kerrottiin, kuinka reitillä pääsi tutustumaan nepalilaiseen kulttuuriin sekä kokemaan moninaista luontoa sademetsistä lumiseen vuoristoon. Päätin, että haluaisin joskus mennä vaeltamaan sen reitin. Ajattelin, että sitten kun minulla on aikaa ja rahaa, toteutan haaveeni.

Penttilä oli 16-vuotias lukiessaan artikkelia. Unelman toteuttaminen antoi odottaa muutaman vuoden.

– 19-vuotiaana olin juuri päässyt yliopistoon ja ajattelin, että vaellusreissu oli hyvä tapa palkita itsensä rankasta pääsykoekeväästä.

Penttilä lähti vaeltamaan Annapurnalle, ja matka avasi tien kohti vuorikiipeilyä. Nyt 27-vuotiaalla Penttilällä on takanaan jo useita kiipeilykokemuksia. Hienoja, mutta rankkoja.

– Vuoristossa ihminen tuntee itsensä pieneksi. Se saa tunteet pintaan. Sitä herkistyy ihan ihmeellisistä asioista, kuten siitä, että ruoka maistuu tai että kylläpä nukutti hyvin. Reissussa on usein tuntemattomia ihmisiä, ja jokin ihminen tai hänen tapansa alkavat ärsyttää. Tunteet menevät laidasta laitaan.

Yksi Penttilän kokema tunne vuorilla on, että hänen voimansa ovat lopussa. Silloin tekisi mieli jäädä niille sijoilleen.

– Yleensä fiilis on aika tyhjä, ettei päässä enää liiku mitään. Harvoin kuitenkaan haluan lähteä alaspäin, minulla on aika kova tahtotila. Usein tsemppaan itseäni sillä, että jatkan vielä seuraavalle ankkurille, kyse on 60 metristä. Siellä voin taas levätä ja siirtyä seuraavan köyteen. Toinen asia, mitä mietin, on se, että kuinka pieni asia tämä on elämässäni, kun tunnen, että minulla on kurjaa, että minua väsyttää. Se on suhteellisesti lyhyt aika, kyllä minä tämänkin jaksan.

Sinnittely vuoriston vaikeissa olosuhteissa on vaikuttanut Penttilän koko elämään.

– Isoin asia, jonka olen saanut vuorilta, on epävarmuuden sietäminen. Esimerkiksi koronakevät on ollut hyvä hetki havaita, että mitä vain voi tapahtua täällä, kuten vuorillakin, ja että tähän tilanteeseen on vain pakko pystyä sopeutumaan. Olen selviytynyt monesta haasteesta vuorilla, enkä koe, että arjessa mikään olisi niin haastavaa kuin siellä. Siksi aina lähden hanakasti uusia haasteita kohti. Pärjään täällä, koska pärjään vuorillakin.

Vuorikiipeily on tuonut oman mausteensa myös sosiaaliseen elämään. Parisuhteessa kumppanin on hyväksyttävä se, että Penttilä on vuorikiipeilijä, ja paljon reissussa.

– Poikaystäväni seuraa tarkkaan reissujani. Saan häneltä esimerkiksi tulevien päivien säätiedotukset satelliittitekstiviesteinä. Hän elää Suomesta reissua mukana. Olen havainnut, että on helppoa löytää ihmisiä, jotka kiinnostuvat minusta sen takia, että on siistiä, että kiipeilen. Mutta sitten kun heille valkenee, kuinka paljon olen poissa Suomesta, niin se ei enää olekaan parisuhteen kannalta niin siistiä.

Penttilän tämän hetken suurin tavoite on kiivetä Mount Everestille, matka on varattu ensi keväälle. Sen jälkeen tavoitteena on kiivetä useita yli 8000 metrin vuoria. Vaikka Penttilä on koukussa kiipeilyyn, hän ei ole koukussa vaaran tunteeseen.

– Kiipeilyssä on vaaroja, suurimmat vaarat liittyvät olosuhteisiin, koska niihin on itse vaikeata vaikuttaa. Toisaalta missään muussa toiminnassani en varmista asioita niin tarkkaan kuin vuorikiipeilyssä. Kaikki tavarat tsekataan monta kertaa, jokaista liikettä pohditaan. Aika harvassa muussa asiassa riskien hallinta on yhtä korkealla tasolla kuin vuorilla. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei huipulle pääsy ei olisi tärkeää. Mutta en ole valmis kiipeämään huipulle, jos se vaarantaa jonkun hengen. Tärkeintä on, että kaikki ovat ehjänä kotiin tullessa.

Mitkä asiat ratkaisevat vaellusreissun onnistumisen? Millainen oli reissu, jossa Penttilä oli kääntyä takaisin? Kuuntele Anni Penttilän tarina Pohjola Vakuutuksen #eläse-podcastista‍.

Lue myös:

Tarinoita unelmien toteuttamisesta‍