Kolumni julkaistu alunperin 23.2.2016 taloudessa.fi-palvelussa.

Olen sitä ihmisryhmää, joka lukee mätkynsä iltapäivälehdestä, hyppii silmät kiinni laskupinon yli viikon ennen sen noukkimista ja tilaa kanasalaatin oli se sitten 6 tai 26 euron väärti. En ole pennien laskija enkä myöskään varallisuutta palvova kroisos. Minulle finanssipolitiikka on vähintäänkin harmaa alue.

”Mä tahdoin vaan kirjottaa ikivihreen onelinerin mut päädyinkin rehkimään 24 h dineriin”, laulan Sotke mut -esikoisalbumillani. Ja totisesta elämästä laulankin. Olen jynssännyt 19-vuotiaana hamppariraflan pöytiä, promonnut pelikonsoleja ja lymynnyt illat studiolla miettien kaiken merkitystä ja mielettömyyttä.

Siihen aikaan minulla oli vain unelma ja kellossa yhtä paljon tunteja kuin itse Beyoncélla. Pätäkällä ei ollut niin väliä, kunhan kuun alkuun mennessä oli kämäsen kalliolaisyksiön vuokrarahat poketissa. Välillä joutui piffaamaan uupuneet kympit äidiltä ja syömään maitorahkatonnikala-mixiä. Kyllä, kylmänä.

En väitä, etteikö tilanne olisi nykyään huomattavasti mukavampi, kun elannon voi tienata tekemällä lempparijuttujaan nuohuten viikonloput keikkalavoilla ja viikot studion uumenissa, mutta jossain määrin elintason nousu on tuonut mukanaan vastuuntuntoa ja jopa pelkoa. Mitä jos kaikki loppuukin? Mitä minä sitten teen?

Olen aina ollut yrittäjähenkinen ja ollut mukana yritystoiminnassa 15-kesäisestä asti. Uskon, että omannäköisen elämän ympärilleen kyhääminen on jokaisen oikeus, velvollisuus ja jopa onnellisuuden resepti. Olen kasvanut mantraan, jonka mukaan oma unelma ei tule repimään sängyn pohjalta tai koputtamaan kotioveen itsestään. 24 h dinerin sijaan pyöritänkin omaa täysvuorokautista minä-firmaa univeloista ja luomiskipuiluista tinkimättä.

Pelkän musiikintekemisen ja elämänkoulussa haahuilun lisäksi otan lähikaupassa yhteiskuvan naapurin lasten kanssa, päivitän some-kanavia, vastailen fanipostiin, sovin tapaamisia, annan haastatteluja, kuvaan musavideoita ja juoksen tukka putkella maantiekiitäjän tavoin paikasta a paikkaan ö. Kun päässä surisee ja kello tikittää, joskus yön pimeinä tunteina tulee mietittyä: Saanko enemmän kuin annan?

Niinä hetkinä palaan majoneesi-inventaarion muistoihin ja lyön itseäni ranskisritilällä päähän muistuttaen itseäni siitä, miten ylijäämällä ei ole mitään merkitystä, jos saan elää unelmaani ja vielä elää unelmallani.

Raha on numeroita nettipankin ruudulla, raha on vähän kalliimpi drinkki illanvietossa ystävien kanssa, raha on enemmän elintilaa ja rauha rajata, jotta voin ajatella taas uusia biisejä – tehdä sitä, mistä kaikki alun perin lähtikin. Raha tai rahattomuus ei anna tai vie minulta sitä, minkä vuoksi joka aamu herään polkemaan tätä itse rakennettua ja omannäköiseksi tuunattua elämänpyörää.

Raha ei ole motiivi. Se on tsempparipalkinto, joka parhaimmillaan kannustaa jatkamaan polkemista suuntaan, johon on jo menossa.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva laulaja ja lauluntekijä, joka säveltää ja sanoittaa itse kappaleensa.