Olo oli epäuskoinen. Turuntien varressa sijaitsevan ruokakaupan takana avautui näkymä, joka muistutti Oltermannin juustopaketin kuvaa. Mikon jalat irtosivat maasta. Siinä se oli: talo, jota hän oli vaimonsa Anna-Liisan kanssa etsinyt jo kymmenisen vuotta.

Tältä pihalta he eivät lähtisi ilman sitovaa ostotarjousta, Mikko päätti.

Varmuus yllätti sekä kiinteistövälittäjän että vaimon. Anna-Liisa oli nimittäin se, jonka jalat tavallisesti nousivat herkemmin ilmaan kuin Mikon. Kun Mikko vielä tuuppasi kylkeen ja osoitti päärakennuksen tornia, oli kuin joku olisi antanut merkin. Huipulla liehuvassa viirissä hehkui vuosiluku 1988, museon valmistumisvuosi. Se oli myös pariskunnan vihkivuosi.

Saukkolassa läntisellä Uudellamaalla moni asia loksahti paikoilleen.

Valion omistaman meijerimuseon pihamaalla toteutui haave, jota Anna-Liisa ja Mikko olivat hellineet mielessään jo ennen avioliittoa. He olivat nuorina rakennelleet pilvilinnoja vanhoista kartanoista tai rautatieasemista, joissa he asuisivat ja työskentelisivät yhdessä ystäviensä kanssa.

Arki piti kuitenkin huolen siitä, että suunnitelmat eivät heti toteutuneet.

Anna-Liisa Lundell ja Mikko Griinari eivät tienneet Saukkolasta mitään, ennen kuin muuttivat sinne. He solahtivat uuteen ympäristöön helposti.

Ensin kolme lasta ja sitten neljäs

Alkuvuosina pariskunta teki töitä tahoillaan. Mikosta tuli tutkija, Anna-Liisasta viestinnän ja markkinoinnin asiantuntija. Heille syntyi kolme lasta. Mikko matkusteli työn vuoksi mielenkiintoisiin paikkoihin. Matkojen aikana Anna-Liisa hoiti kotona lapsia ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

Se ei tehnyt hyvää parisuhteelle.

Haave isosta talosta sykki yhä takaraivossa. Aika ajoin vanhemmat pakkasivat teinikatraan auton takapenkille ja singahtivat maakuntiin koluamaan tyhjiä kouluja. Emmi, Viivi ja Santeri järkyttyivät. Mekö maalle asumaan? Ei käy. He eivät lähtisi mihinkään omakotitalosta Espoon Lintuvaarasta.

Perhe eli lasten ehdoilla.

Vuonna 2007 Anna-Liisan ja Mikon elämässä tapahtui iso muutos: he saivat ”neljännen lapsen” – oman yrityksen. Anna-Liisa oli aina pitänyt eläimiä ja ostellut koirilleen öljyjä, jotka eivät tuottaneet kummoista tulosta. Kotieläinravitsemusta Helsingin yliopistossa opettanut Mikko kiinnostui pulmasta. Jos lemmikeille ei löydy kunnon rasvoja markkinoilta, ne on tehtävä itse.

Mikko oli rasvatutkija. Hän ryhtyi tuumasta toimeen.

Pian Anna-Liisa ja Mikko perustivat yhteisen yrityksen ja rekrytoivat kumppaneikseen toisen pariskunnan, Jenni ja Petrus Liukkosen. Yritys alkoi valmistaa ravintoöljyjä koirille ja kissoille ja sittemmin myös hevosille.

Pikkuhiljaa yritys sai jalansijaa Suomen markkinoilla, tuoteperhe laajeni, markkinat kansainvälistyivät ja työtilat kävivät pieniksi. Ennen pitkää oli ilmiselvää, että voimakkaasti kasvava yritys tarvitsi uudet, entistä isommat tilat.

Meijerimuseo tarjoaa monipuoliset työskentelytilat Olini Oy:n seitsemälle työntekijälle. Yritys valmistaa Nutrolin-nimisiä ravintoöljyjä koirille ja kissoille ja sittemmin myös hevosille.

Vanhemmille uusi vapaus

Anna-Liisan ja Mikon lapsetkin kasvoivat, kävivät koulunsa loppuun ja lähtivät opiskelemaan. Lintuvaaran keltainen omakotitalo väljeni ja hiljeni.

Vanhemmat pohtivat tulevaisuuttaan. Jos kerran lapset siirtyivät elämässään uuteen vaiheeseen, mikseivät he voisi tehdä samoin.

Pariskunta etsi uusia tiloja idästä ja lännestä. Tarjolle ilmestyi vain kohteita, jotka olivat joko vääränkokoisia tai huonokuntoisia, tai kiinteistö sijaitsi keskellä metsää kaukana yritykselle elintärkeistä jakelureiteistä.

Eräänä päivänä Anna-Liisa sai kohtalokkaan puhelun. Tuttu kiinteistövälittäjä vinkkasi pian myyntiin tulevasta kiinteistöstä, jonka tilat riittäisivät taatusti keskisuuren yrityksen tarpeisiin. Riittäisikö 1 100 neliötä? Meni hetki, ennen kuin Anna-Liisa tajusi, että välittäjä puhui rakennuksen neliöistä, ei tontin pinta-alasta.

Kun Mikko ja Anna-Liisa seisoivat suojellun arvorakennuksen pihalla syksyllä 2016, yksityiskohdat olivat seljenneet. Myyntiesitteen ”hyväkuntoisesta omakotitalosta” olisi helppo lohkaista tilat sekä yksityiseen että yrityksen käyttöön.

Pihakuustakaan heidän ei tarvitsisi istuttaa, sillä sellainen kurotti jo valmiiksi taivaisiin. Kuusi oli istutettu 50 vuotta sitten itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Sen katveeseen espoolaiset päättivät muuttaa majansa.

Isossa salissa teki mieli juosta. – Siellä ajatuksetkin lentäisivät, ajatteli Mikko Griinari käydessään Saukkolan meijerimuseossa ensimmäisen kerran.

Hallittu riskinotto

Anna-Liisa ja Mikko tutustuivat ensitöikseen meijerimuseosta tehtyyn kuntokartoitusraporttiin. Entinen Nummen meijeri oli rakennettu vuonna 1904 Henrik Reinhold Helinin piirustusten mukaan. Valio osti meijerin vuonna 1986 ja muutti sen museoksi. Samassa yhteydessä kiinteistössä tehtiin mittava remontti.

Päällisin puolin rakennus näytti hyväkuntoiselta, mutta saattoiko ulkonäköön ja kuntokartoituksiin luottaa? Eiväthän tavallisen omakotitalon omistajat olleet ennen kivistä arvorakennusta ostaneet, jota kaiken huipuksi sitoivat suojelusäännöt. Millaisia muutoksia rakennukseen ja pihapiiriin sai tehdä ja ketä piti konsultoida?

Löytyisikö rakennuksesta jotain, joka kaataisi uusien omistajien talouden?

Onneksi Anna-Liisa hoksasi heti ensi visiitillä pyytää ostotarjoukseen lisäehtoa: jos esiin nousee isoja rakenteellisia ongelmia, jotka täytyy korjata, kauppahinnasta on mahdollista neuvotella.

Tuo pieni präntti toi mielenrauhan. Sen lisäksi Museovirasto antoi arvokasta konsultaatioapua. Neuvottelut kohteen myyjän, Valion, kanssa edistyivät. Kaupat syntyivät keväällä 2017.

– Tiesimme, että tilanne oli helposti hallittavissa. Saamme myytyä Lintuvaaran kodin ja voimme ostaa meijerimuseon ja tehdä siihen remontin, Anna-Liisa kertoo.

– Olimme jo pitkään henkisesti valmistautuneet muutokseen. Tuntui yllättävän helpolta hypätä uuteen, Mikko toteaa.

Ensiksi oli teetettävä oma kuntotarkastus.

”Korjatkaa ensin vain se, mikä on tarpeen”

Vanhan meijerin ovet alkoivat käydä tiuhaan. Rakennuksen tilaa kävivät arvioimassa muun muassa Länsi-Uudenmaan aluemuseon rakennustutkija, remonttia suunnittelemaan palkattu arkkitehti ja kiviseinärakenteen asiantuntijat.

Mikkoa huimasi. Setelipinot vain viuhuivat silmissä. Kuntotarkastajan mukaan rakennuksen päätyseinän saumaukset piti uusia. Mitä se maksaisi? Puoli miljoonaa vai muutaman kymmenentuhatta euroa? Entä pitikö 1980-luvulla vedetty lateksimaali poistaa alakerran seinistä?

– Remontin suunnitellut arkkitehti oli kullanarvoinen asiantuntija. Hänellä oli maalaisjärkeä. Hän rauhoitteli ja sanoi, että säästäkää asioita, korjatkaa ensi vaiheessa vain se, mikä on tarpeen, Anna-Liisa sanoo.

Anna-Liisa ja Mikko remontoivat yläkerrasta osan omaksi kodikseen. Yläkerrassa on lisäksi toimistotilat, alakerrassa verkkokauppa ja pian myös varasto. Kaksi kolmasosaa tiloista on yrityksen käytössä.

Uudet omistajat palauttivat alkuperäisen kulkureitin meijerille. Se johtaa kadulta suoraan lastauslaiturille, jotta kuljetusliikkeen autot pääsevät helposti pihaan ja tavaran lastattuaan vaivatta eteenpäin.

Syksyllä 2017 Anna-Liisasta ja Mikosta tuli lopullisesti saukkolalaisia. Yhtäkkiä ympärillä oli enemmän vilinää kuin Espoossa. Palvelut – rautakauppa, kirjasto, lähikauppa – olivat nurkan takana, naapurit jo hyvänpäiväntuttuja.

Isossa kodissaan he olivat kahdestaan. Se tuntui hyvältä, vielä 30 avioliittovuoden jälkeenkin.

Pysyvä kipinä parisuhteessa

Napanuora on aviopuolisoiden välillä tiukka, mutta se ei haittaa kumpaakaan.

– Jotkut tarvitsevat etäisyyttä, me tarvitaan paljon yhteistä aikaa, Mikko, 58, kertoo.

– Tylsä arki sujuu meiltä hyvin yhdessä, Anna-Liisa, 58, jatkaa.

Aviopari ei olisi Saukkolassa ilman yritystään, eikä yritystä olisi ilman heitä. Sitten kun omat resurssit eivät enää riitä, on irrottautumisen aika. Lapset eivät aio jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä.

Yhteisen yrityksen unelmasta tuli tavoite, joka toteutui. Tänä päivänä pariskunta tekee kiinnostavat työmatkat yhdessä.

Uusien tilojen hankkiminen yritykselle oli toinen unelma. Sekin toteutui. Meijerimuseon hulppeisiin tiloihin mahtuvat paitsi työntekijät myös tarvittaessa heidän lemmikkinsä. Se on tärkeä työpaikkaetu eläinbisneksessä toimiville.

Nyt museon käytävillä päivystää Anna-Liisan ja Mikon nuori silmäterä, Konttorikissa Puustinen, oikealta nimeltään Kaneli Pulla Puustinen. Seuranaan pikku hurmurilla on pian 16 vuotta täyttävä parsonrussellinterrieri Penni.

Eläimet ovat Anna-Liisan toinen luonto. Unelmissaan hän on aina nähnyt itsensä eläinten ympäröimänä. Kesällä hän pääsee ensimmäisen kerran ruokkimaan omia kanoja.

Mikko on ottanut Saukkolassa esiin pasuunansa. Isossa talossa on hyvä verestellä vanhoja soittajantaitoja. Hänen unelmansa liittyy musiikkiin: jos vaikka pääsisi töräyttelemään paikallisen torvisoittokunnan riveihin.

Pitkän yhteisen tien kulkenut pariskunta kaipasi kokonaisvaltaista tekemistä. He päättivät lykätä vanhuuttaan, ja niin siinä kävi, että ”sitä saa, mitä tilaa”.

Heistä tuli – omien sanojensa mukaan – museokamaa.

Kaneli Pulla Puustinen ja parsonrussellinterrieri Penni saavat kesällä kavereikseen kanoja.

Etsitkö unelmiesi kotia? Tutustu OP-Kiinteistökeskuksen kohteisiin OP Kodissa‍.