Timo Ritakallio on vaikeiden rastien mies. Hänen päämäärätietoisuuttaan on tarvittu vaikealla, alati muuttuvalla finanssisektorilla. Timon uran aikana on tapahtunut suuria muutoksia kolmella alueella: pankkisääntelyssä, pankkivalvonnassa ja rahoitustoiminnan digitalisoitumisessa.

Vielä 1980-luvulla vitsailtiin pankkitoiminnan olevan helppoa. Toimitaan vain 3-6-3 säännöllä, jonka mukaan talletuksille maksetaan 3 prosentin korko, tallettajien rahat lainataan 6 prosentilla ja golf-kentällä ollaan iltapäivällä kello 3:en mennessä. Pankkitoiminta ei tuolloin ollut aivan niin helppoa, mutta joka tapauksessa pankinjohtajan työ on nykyisin vaativampaa kuin 3-6-3 vitsissä.

Tässä artikkelissa kuvaan 1980-luvun puolivälistä, Timon pankkiuran alusta, lähtien tapahtuneita muutoksia pankkitoiminnan sääntelyssä, valvonnassa ja digitalisoitumisessa sekä ennakoin näiden alueiden mahdollisia kehityskulkuja tulevaisuudessa.

Pankkitoiminnan ongelmat toistuvat

Erään kokeneen pankkiirin mukaan pankit ajautuvat vakaviin ongelmiin joka vuosikymmen joko ulkoisista syistä tai omien hölmöilyjen takia. Useat pankkitoiminnan ongelmat ovat johtuneet talouden suhdanteista ja kriiseistä. Kun talous on heikko, pankeillakin menee yleensä huonosti.

Tunnettujen pankkikriisitutkijoiden Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin selvityksen mukaan maailmassa on vuoden 1800 jälkeen koettu 267 pankkikriisiä ja Suomessa näistä viisi. Joissakin tapauksissa pankkien toiminta on johtanut pankkien omien ongelmien lisäksi vakaviin koko taloutta ravisuttaviin kriiseihin. Tällöin syinä ovat olleet liiallinen lainananto ja riskinotto.

Toimiva rahoitusjärjestelmä on välttämätön nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Häiriöt pankkien toiminnassa vaikuttavat myös laajasti ja välittömästi muihin yhteiskunnan toimintoihin. Pankkikriisien kustannukset ovat yleensä suuria ja aiheuttavat vahinkoa laajalti pankkisektorin ulkopuolelle. Jos heikkoon taloustilanteeseen liittyy pankkien kriisiytyminen, kestää toipuminen huomattavasti kauemmin kuin jos pankit pysyvät toimintakykyisinä. Kokemusten perusteella pankit, joilla on vahva tase ja riittävä omien pääomien määrä, selviytyvät parhaiten huonoissa oloissa.

Pankkien vakavaraisuusvaatimukset

Basel-säännöstö tarpeen

Pankkien taseen vahvuutta eli vakavaraisuutta määrittävä Basel-säännöstö on tullut tarpeelliseksi koettujen finanssikriisien oppina. Keskeinen tavoite on ollut vahvistaa yksittäisten pankkien ja koko rahoitusjärjestelmän kestokykyä sietämään pankkien, finanssijärjestelmän ja makrotalouden häiriöitä. Samalla on huolehdittu, että rahoitustoiminnan sääntely on kansainvälisesti yhdenmukaista.

Ensimmäinen Basel-säännöstö oli suosituksia, jotka annettiin vuonna 1988. Pankkien taseita haluttiin vahvistaa asettamalla näille vakavaraisuusvaatimuksia. Tavoitteena oli, että Latinalaisen Amerikan velkakriisistä kummunnutta epäluottamusta pankkeihin hälvennetään ja että jatkossa valtioiden ei tarvitsisi tukea pankkeja.

Basel-säännöstö vaikutti toivotusti, ja isojen, kansainvälisten pankkien vakavaraisuus vahvistui kaksinkertaiseksi nousten yli 11 prosenttiin. Sääntely onnistui myös siinä, että suositukset olivat kansainvälisesti noudatettavissa riippumatta siitä, otettiinko niitä kansallisiin lakeihin.

Ensimmäinen Basel-säännöstö oli kuitenkin liian suppea. Sen ulkopuolelle jäi merkittäviä riskejä. Monet pankit käyttivät myös keinoja, joilla ne pienensivät vaadittavan oman pääoman määrää, vaikka riskit pysyisivät tosiasiallisesti entisellään.

Vakavaraisuuslaskentaan riskit kattavammin

Vakavaraisuussäännöstöä korjattiin Basel II:lla vuonna 1996. Vakavaraisuuslaskentaan otettiin mukaan markkinariskit. Pankit hyötyivät, kun säännöstö antoi niille rajoitettuja mahdollisuuksia oman riskianalyysin soveltamiseen kaavamaisen riskipainon sijaan.

Kun tase-erien optimointi, johdannaisten käyttö ja arvopaperistaminen lisääntyivät voimakkaasti, oli sääntelyä jälleen tarve kehittää. Basel III -uudistus saatiinkin sovittua 2004. Uusi säännöstö on aiempaa kattavampi, mutta toisaalta siitä tuli paljon laajempi ja monimutkaisempi soveltaa.

Pankkien etu Basel III:sta oli, että se lisäsi mahdollisuuksia omien sisäisten mallien käyttöön ja että se huomioi pankkien liiketoiminnan riskejä aiempaa paremmin. Yleisemminkin on hyödyllistä, että pankkien oma riskitietoisuus kasvaa ja niillä on kannustimet riskienhallinnan parantamiseksi.

Pankkien riskimallit johtivat kuitenkin poikkeaviin riskipainoihin samoissa toiminnoissa ja samoilla markkinoilla. Kun kilpailevilla pankeilla saattoi olla esimerkiksi asuntoluotoissa täysin eri riskipaino yhtäläiselle asiakaskunnalle, herätti laskennan oikeellisuus epäilyksiä. Kritiikin mukaan vakavaraisuutta vahvistettiin ”kynällä”, vain olettamuksia muuttamalla, ilman todellista muutosta riskeissä.

Basel III ja sisäisten mallien toimivuus joutuivat todelliseen testiin vuonna 2007 alkaneessa suuressa finanssikriisissä. Ne osoittautuivat vajaiksi finanssikriisissä, jonka ongelmat olivat odottamattoman monimutkaisia ja suuria. Pankkien tappiopuskurit eivät riittäneet ja yhteiskunnan oli jälleen tultava tukemaan pankkisektoria.

Pankkisääntelyä joudutaan paikkaamaan

Finanssikriisi pakotti paikkaamaan sääntelyä. Kriisistä oppina oli, että pankin taseessa pitää olla oikeaa omaa pääomaa, jota vastaan voi kirjata tappioita. Pankeilta on vaadittava myös riittävää rahoituksellista vakautta niin lyhytaikaisen likviditeetin kuin pidempiaikaisen jälleenrahoituksen suhteen. Lisäksi pankkien sisäisten mallien kautta laskettuja riskipainoja tuli tarkistaa.

Paikkausten kokonaisuutta ryhdyttiin kutsumaan myös Basel III+ ja Basel IV nimillä. Kokonaisuus ei kiristä yleisesti pääomavaatimuksia. Sen yksi tavoite on, että pankit eivät käytä liian voimakkaasti malleja riskipainon alentamiseen ja että pankit olisivat yhdenmukaisessa kilpailuasemassa. Vuosia kestäneissä kansainvälisissä neuvotteluissa saavutettiin kompromissina riskipainojen vähimmäistaso (output floor) siitä, kuinka paljon sisäisen mallin riskipaino saa alittaa standardiarvon.

Riskipainojen alaraja rajoittaa liiallista poikkeamista standardiarvoista eli niistä riskipainoista, joita käyttävät pankit, jotka eivät hyödynnä sisäisiä malleja. Riskipainon alaraja vaikuttaa vain pankkeihin, jotka ovat määrittäneet riskipainot sisäisillä malleilla merkittävästi standardiarvoa alemmaksi. Tällaisten pankkien on lisättävä omaa pääomaa, jos ne haluavat pitää laskennallisen vakavaraisuutensa ennallaan.

Sääntelytarkistusten kokonaisuus on nyt siirtynyt Euroopan neuvoston ja Euroopan parlamentin käsittelyyn. Euroopan komission ehdotuksessa on täytäntöönpanoon varattu pitkä siirtymäaika, jonka mukaan sääntely tulisi voimaan asteittain viiden vuoden siirtymäajalla vuodesta 2025 alkaen. Näin pankeilla ei ole yhtäkkistä sopeutumistarvetta.

Poliittisessa prosessissa muutokset ovat mahdollisia siitäkin huolimatta, että kokonaisuudesta olisi valmistelussa saavutettu laajakin yhteisymmärrys. Joskus poliittinen prosessi tiukentaa sääntelyä. Näin kävi esimerkiksi professori John Vickersin raportin käsittelyssä Britannian parlamentissa. Vickers ehdotti, että riskipitoiset sijoituspankkitoiminnot aidataan erilleen turvallisesta peruspankkitoiminnasta. Parlamentti kiristi ja kuvainnollisesti ei tyytynyt erottamaan vain aitaamalla vaan myös sähköisti aidan.

Joskus poliittinen prosessi ei kykene etenemään hyvästä esityksestä huolimatta. Pääjohtaja Erkki Liikasen korkean tason asiantuntijoiden ryhmän esitys pankkitoimintojen eriyttämisestä jauhautui Euroopan parlamentin valmisteluissa ja jäi silleen, vaikka saman tyyppinen toimintojen erottaminen oli edennyt Britanniassa ja Yhdysvalloissa lainsäädäntöön.

Uudistuksia harkittaessa on pidettävä huoli, ettei sääntelyllä kahlita pankkitoimintaa liiaksi. Pankkikilpailua pitää pikemminkin edistää kuin pykälillä tai valvonnalla rajoittaa. Vastuu liiketoiminnasta pitää jättää pankeille ja niiden omistajille. Markkinoiden tulee valita menestyjät.

Tulevaisuuden sääntelyä ennakoidessa on väärin olettaa, että sääntely on nyt saavuttanut päätepisteen eikä uudistuksia tule. Historia toistaa tässäkin itseään. Tulevien ongelmien perusteella sääntelyä kehitetään. On oletettavaa, että sääntely yhdenmukaistuu maailmanlaajuisesti entisestään.

Yhteismarkkinat edellyttävät pankkiunionia

Kansallinen valvonta riittämätön

Samoin kuin sääntely, pankkivalvonta on kehittynyt kriiseistä saatujen oppien perusteella vuosikymmenten aikana. Kaksi merkittävää trendiä, rahoitustoiminnan kansainvälistyminen ja pankkitoiminnan monimutkaistuminen, edellyttivät muutoksia.

Eri maiden pankit ja rahoitusmarkkinat ovat kytköksissä toisiinsa, joten pankkisääntely on kehittynyt yhä yhdenmukaisemmaksi kansainvälisesti. Tästä huolimatta pankkivalvonta pysyi pitkään täysin kansallisena. Kunkin maan valvonta palveli omia kansallisia etuja. Kansalliset viranomaiset noudattivat valvonnassa omia käytäntöjään.

Kansallisen pankkivalvonnan resurssit ja osaaminen ovat koetuksella, kun pankkitoiminnassa on monimutkaisia toimintatapoja ja riskipositioita, joissa käytetään johdannaisia ja vaikeasti hallittavia finanssi-instrumentteja. Kansalliset valtuudet ovat myös yksinkertaisesti riittämättömät, kun rahoituslaitokset voivat toimia ja toimivat yli kansallisten rajojen.

Euroopan yhteinen pankkivalvonta oli esillä jo silloin, kun talous- ja rahaliittoa valmisteltiin. Pankkien valvonta jäi kuitenkin kansallisille viranomaisille rahaliitosta, yhteisestä keskuspankista ja yhteisestä rahasta huolimatta. Vaikka tarve valvonnan yhdenmukaistamiselle oli ilmeinen, tarvittiin vakava vuonna 2007 alkanut finanssikriisi, jotta suunnitelmat lähtivät etenemään.

Kesällä 2012 Euroopan huippukokous päätti, että Euroopan keskuspankin (EKP) yhteyteen perustetaan yhteinen valvontamekanismi (Single Supervisory Mechanism, SSM). Uudistuksessa suurimmat eurooppalaiset pankit siirrettiin pois kansallisilta valvojilta Euroopan keskuspankin pankkivalvontatoimen suoraan valvontaan. Yhteiseen valvontaan jäseninä kuuluvat automaattisesti euromaat. Siihen voivat liittyä myös muut EU:n jäsenvaltiot, jotka päättävät liittyä pankkiunioniin, kuten Kroatia ja Bulgaria ovat tehneet.

Pankeille hyötyä ylikansallisesta valvonnasta

Pankkiunionin yhteinen valvonta on suurin uudistus eurooppalaisilla rahoitusmarkkinoilla sitten eurojärjestelmän. Se varmistaa pankeille, että niitä kaikkia kohdellaan yhdenmukaisesti valvonnassa ja että sääntöjä sovelletaan samalla tavalla kaikissa pankkiunionin maissa.

Isojen pankkien lisäksi EKP:n valvonnassa on myös pienempiä rahalaitoksia, sillä jokaisesta pankkiunionin jäsenmaasta on vähintään kolme pankkia EKP:n valvonnassa. Kansalliset valvojat, kuten Finanssivalvonta Suomessa, hoitavat pienempien pankkien valvontaa EKP:n ohjauksessa.

Erilainen valvonta eri maissa huolimatta yhdenmukaisista säännöistä ja vaatimuksista oli merkittävä epäkohta. Toimiessani pankin toimitusjohtajana vuosituhannen vaiheessa koin epäreiluna sen, että ulkomaiset pankit saivat löysemmästä valvonnasta kilpailuetua. Keskustelin asiasta eri maissa toimivien pankinjohtajien kanssa. Mielenkiintoista oli, että kukin heistä oli sitä mieltä, että juuri heidän maassaan valvonta oli tiukempaa kuin muissa maissa.

Pankkiunionin valvonta voi joissakin tapauksissa tarkoittaa kohtelun tiukentumista. Kansallinen valvoja on voinut ollut liian lähellä rahalaitosta, ymmärtää liikaa valvottavaa, silloinkin kun tämä on rikkonut sääntöjä ja toimiluvan ehtoja. Tällaista riskiä kuvataan alan selvityksissä valvontaloukuksi (supervisory trap).

Merkittävä etu pankeille on, että EKP:n valvonta tuo varmuutta ja johdonmukaisuutta. EKP kohtelee kaikkia pankkeja samalla tavalla identtisissä tilanteissa. Jokainen pankki arvioidaan yhdenmukaisin kriteerein huomioiden myös kunkin liiketoiminnan erityispiirteet. Kaikki pankit asetetaan sitten samalle mittatikulle valvojan kokonaisarviossa (Supervisory Review and Evaluation Process, SREP).

Toinen iso hyöty pankeille on, että valvonnassa on käytössä Euroopan pankkivalvonnan paras ammattitaito sekä riittävät resurssit. Vaikka valvontamekanismissa päätösvalta on EKP:lla, käytännön toiminta perustuu EKP:n ja pankkiunioniin kuuluvien maiden kansallisten pankkivalvojien saumattomaan yhteistyöhön. Järjestelmässä voidaan hyödyntää kaikkien jäsenmaiden keskuspankkien ja pankkivalvojien paras osaaminen.

Kolmas etu pankeille on, että EKP:n valvonta on puolueetonta eikä riipu kansallisista intresseistä.

Käytännön pankkivalvontaa hoitavat erityiset yhteiset valvontatiimit (Joint Supervisory Team, JST), jotka ovat EKP:n johtamia. Jokaisella pankilla on oma valvontatiimi, joka on räätälöity kyseisen pankin koon ja riskien mukaan. Valvontatiimien tukena ovat asiantuntijaryhmät, joilla on erikoisosaamista pankkitoiminnan eri osa-alueilla. Käytännön valvontaa vahvistavat lisäksi erityisiä, paikan päällä suoritettuja tarkastuksia tekevät pankkitarkastajatiimit.

Pankkivalvonnan puolueettoman, yksittäisistä maista riippumattoman päätöksenteon takaa se, että päätösvalta on yksinomaisesti EKP:lla, sen pankkivalvontaneuvostolla (Supervisory Board). Kunkin jäsenmaan valvoja on vain yksi jäsen pankkivalvontaneuvoston 27 jäsenestä. Lisävarmistus puolueettomuudesta on, että päätökset menevät EKP:n neuvostolle (Governing council) vahvistettaviksi. Kolmantena varmistuksena on, että pankeilla on oikeus valittaa päätöksistä erityiselle valitusneuvostolle (Administrative Board of Review) ja saada asia uudelleenkäsittelyyn.

Erityinen etu on, että erilaisille liiketoimintamalleille, esimerkiksi osuuspankkiryhmälle, löytyy vertailukohteita muista Euroopan maista, vaikka omassa maassa ei toista samanlaista pankkiryhmää olisikaan. Vertailussa pankki voi saada arvokasta tietoa muiden parhaista käytännöistä.

Pankkiunioniin vielä talletussuoja

Pankkiunionissa on kolme pilaria. Ensimmäinen pilari on yhteinen pankkivalvonta ja toinen eurooppalainen kriisinratkaisumekanismi. Molemmat ovat jo toiminnassa.

Kolmas pilari on yhteinen talletussuoja. Se on valmistelussa. Toisen ja kolmannen pilarin tavoitteena on, että pankkitoimiala varautuu mahdollisiin ongelmiin jo etukäteen ja siten, ettei ongelmissa käännytä veronmaksajan kukkarolle.

Kriisinratkaisumekanismi (Single Resolution Mechanism, SRM) on rakenteeltaan samantyyppinen kuin yhteinen pankkivalvonta. Pankkiunionin kriisinratkaisuviranomainen on yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (Single Resolution Board, SRB). Se vastaa suurten ja kansainvälisten pankkien kriisinrat- kaisuista ja varmistaa yhdenmukaisen toiminnan kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa. Suomessa kriisinratkaisuviranomainen on Rahoitusvakausvirasto.

Kriisinratkaisumekanismia tarvitaan niissä tilanteissa, joissa pankki ajautuu paheneviin ongelmiin ja tulee elinkelvottomaksi. Yleinen konkurssimenettely ei sovi pankeille, sillä pankkien tase-erät happanevat nopeasti ja vahinko kasvaa viiveissä. Kriisinratkaisumekanismi varmistaa osaltaan, että vahingot pankkiongelmista eivät leviä muualle. Kriisinratkaisuviranomainen on kuin lentokentän palokunta. Kun kaikki menee hyvin, ylläpidetään valmiuksia eikä sammutustöitä ole, mutta tulipalon sattuessa toimitaan ripeästi.

Pankit vastaavat yhteisen kriisinratkaisun kustannuksista yhteisen kriisinratkaisurahaston kautta. Kaikki pankkiunionin pankit maksavat kriisinratkaisurahastoon vuosittain vakausmaksun. Maksu määritetään rahalaitoksen koon ja riskien mukaan. Kriisinratkaisuviranomaiset voivat käyttää rahaston varoja häiriötilanteissa pankin toiminnan järjestelyjen rahoittamiseen.

Kolmannen pilarin, yhteisen talletussuojajärjestelmän, valmistelu takeltelee. Nykyisin pankin kotivaltion talletusjärjestelmä vastaa kyseisen pankin talletussuojasta. Euroopan unionissa yhdenmukaistettiin eri maiden talletussuojan määrä 100 000 euroksi.

Tallettajien näkökulmasta voi olla riittävää, että suojan saa kotimaasta. Kansallisesti järjestetty suojamekanismi ei kuitenkaan ole hyvä pankkiunionin markkinoiden toimivuuden kannalta. Kansalliset talletussuojajärjestelmät poikkeavat toisistaan kattavuuden, rahoituksen ja hallinnoinnin suhteen. Järjestelmien erot aiheuttavat esteitä pankkifuusioille ja muille rahoitusmarkkinoiden rakennemuutoksille.

Kriisinratkaisun ja talletussuojan kustannuksista turhia pelkoja


Joissakin arvioissa on esitetty epäilyjä siitä, miten Euroopan yhteiseen kriisinratkaisuun ja talletussuojaan kerrytetyt rahastot riittäisivät todellisessa kriisitilanteessa. Nämä rahastot ovat määrältään vain murto-osa pankkiunionissa toimivien pankkien taseista. Huolena on, että ongelmiin ajautuneiden pankkien pelastaminen aiheuttaa kustannuksia muille pankeille ja yhteiskunnalle laajemminkin.

On huomattava, että näiden rahastojen varoja ei käytetä pankkien tukemiseen tai pelastamiseen. Kyseessä on tilapäisen rahoituksen järjestäminen siten, että viranomaiset voivat tehdä välttämättömät toimet – esimerkiksi maksaa talletukset ulos tai järjestää pankin toimintoja – viiveettä siten, etteivät ongelmat leviä muualle. Jokaisen pankin etu pitkällä aikavälillä tietysti on, että pankkien ongelmat saadaan ratkaistua mahdollisimman pienin häiriöin ja kustannuksin.

Tutkimusten mukaan yhteisen talletussuojajärjestelmän kustannuksiin liittyvät huolet ovat perusteettomia. EKP:n tutkimusosaston tekemien selvitysten mukaan Euroopan komission esityksen mukainen talletussuojajärjestelmä ei olisi aiheuttanut tulonsiirtoja eri maiden välillä edes suuren vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin seurauksena. Ylimääräisiä kustannuksia ei olisi syntynyt pankeillekaan. Eurooppalaisen talletussuojaviranomaisen varat, sen mukaisina kuin komissio esitti, olisivat riittäneet.

Eurooppalaisessa kriisinratkaisumekanismissa on paljon samoja elementtejä kuin Yhdysvaltojen talletussuoja- ja kriisinratkaisujärjestelmässä. Yhdysvaltojen järjestelmässä viranomaisena on toiminut Federal Deposit Insurance Corporation (FDIC) 1930-luvulta lähtien. Sen omat varat ovat samaa kokoa kuin pankkiunionin kriisinratkaisurahastossa. FDIC on varmistanut tallettajien suojan ja onnistunut välttämään kustannukset muille pankeille ja yhteis- kunnalle. Vaikka viimeisten vuosikymmenten aikana FDIC on joutunut selvittämään satoja ongelmapankkeja, sen omat varat ovat vahvistuneet, eivät pienentyneet.

Merkittävä ero FDIC:n ja eurooppalaisen kriisinratkaisumekanismin välillä on ratkaisuprosessin aloittamisessa ja nopeudessa. Euroopassa edellytetään viranomaisten päätöksiä kriisinratkaisun aloittamisesta ja menettelyt valmisteluineen vievät aikaa. Toisin on FDIC:lla, jolla on velvollisuus aloittaa kriisinratkaisuprosessi välittömästi, kun tietyt pankin tilaa kuvaavat kriteerit täyttyvät. FDIC:n on puututtava pankin ongelmiin ripeästi. Se suojaa tallettajien varat ja pankin kriittiset toiminnot niissäkin tapauksissa, joissa itse pankki lopetetaan. Kustannukset ongelmista jäävät pankin omistajille ja tukkurahoittajille.

Kun pankkiunionin yhteinen talletussuoja on vielä valmistelussa ja vienee vuosia ennen kuin asiassa päästään eteenpäin, olisi syytä harkita talletussuojajärjestelmän yhdistämistä kriisinratkaisumekanismiin. Ripeän toiminnan varmistamiseksi viranomaiset tulisi myös velvoittaa amerikkalaisen mallin mukaisesti tiettyjen kriteerien täyttyessä aloittamaan automaattisesti kriisinratkaisutoimet. Joka tapauksessa yhteinen talletussuojajärjestelmä pankkiunionissa on välttämätön rahoitusmarkkinoiden tehokkaalle toiminnalle. On selvää, ettei pankkien – eikä eri maidenkaan – etu ole, että yhteismarkkinoilla toimivien pankkien valvonta- ja kriisinratkaisujärjestelmät ovat yhteisiä, mutta samojen pankkien talletussuojaa yritetään hoitaa kansallisin järjestelmin. On tarpeen, että kansallisten intressien näennäisestä puolustamisesta päästään yhdenmukaisesti toimiviin koko pankkiunionin järjestelmiin.

Teknologian vaikutuksia rahoitusalaan

Finanssiteknologia muuttaa pankkimaailmaa

Pankkiunionin sääntely ja valvonta ovat muuttaneet pankkien liiketoimintaa. Oletan, että finanssiteknologialla on sääntelyä ja valvontaa suuremmat vaikutukset ja se voi romuttaa pankkien ansaintalogiikan. Joka tapauksessa teknologian kehitys on jo tuonut ja tuo uusia kilpailutekijöitä ja muuttaa pankkien perinteistä toimintamallia.

Pankit käsittelevät laajoja tietomääriä ja transaktioiden volyymit ovat suuret. Tietojen pitää olla mahdollisimman hyvin ajan tasalla. Pankit ovat tarvinneet tehokasta tietojenhallintaa, ja ne ovat olleet IT:n soveltajina yritysten etujoukossa. Ensimmäinen kaupallinen tietokone tuli Suomessa pankkitoimintaan jo 1950-luvulla.

Kun talous- ja pankkikriisi iski Suomessa 1990-luvulla, pankit joutuivat kovaan saneeraukseen ja kulukuuriin ja kustannuksia oli alennettava ripeästi. Pankkihenkilöstön määrä lähes puoliintui viiden vuoden aikana. Pankkien oli pakko hyödyntää tietotekniikkaa entistä tehokkaammin. Ne selvisivät kustannussaneerauksesta ja kriisin jälkeen kasvaneesta pankkiasioinnista. Tämä suomalaisen pankkitoiminnan tehostuminen on kansainvälinenkin oppikirjaesimerkki siitä, miten tuottavuutta on lisätty teknologian avulla.

Pankkikriisin aiheuttama loikka teknologian hyödyntämisessä on saanut jatkoa sähköisissä asiakaspalveluissa. Siirsivätkö pankit näin töitään asiakkaille?

Koin mainion paradoksin suhtautumisesta sähköiseen pankkiasiointiin, kun avasin Ranskassa pankkitiliä jo vuosia sitten. Siellä pankkivirkailija tarjosi konttoripalveluja ja jopa shekkejä. Kieltäydyin shekeistä ja toivoin internet-pankkipalvelua. Virkailija sanoi, että sehän maksaa, konttoripalvelu ja shekit olisivat ilmaisia. Suomessa olimme tottuneet juuri päinvastaiseen, sähköiset pankkipalvelut olivat veloituksettomia ja kyseessä ajateltiin olevan itsepalvelu. Ranskalainen pankkivirkailija näki toisin ja puolusti palvelumaksuja sanoen, että pankki tarjoaa asiakkaalle oikeuden käyttää omaa pankkitiliään milloin haluaa ja myös konttorin aukioloaikojen ulkopuolella.

Teknologia uudistaa rahoitustoimialaa perinpohjaisesti. Nyt eivät vain rahoitusmarkkinat vaan myös yritykset ja asiakkaat verkostoituvat keskenään ja esteittä maailmanlaajuisesti. Lisäksi toimijoilla on pilvipalvelujen avulla lähes rajaton tietojen hallinta- ja laskentakapasiteetti käytössään. Tämä kehitys on laajentanut markkinoita ja tuonut uusia tapoja toimia.

Pankit voivat helposti laajentaa palvelutarjontaansa perinteisen markkinansa ulkopuolelle. Myös uudet rahoitusalan yritykset, jotka usein keskittyvät vain osaan rahoituspalvelua, voivat harjoittaa liiketoimintaansa kaikkialla verkostoituneilla markkinoilla.

Finanssialalla yritysten toiminta on yleisesti ottaen luvanvaraista. Pankkitoiminnan lisäksi säännellään rahoitusalan eri toimintoja ja näissä toimivilta yrityksiltä edellytetään asianmukaista lupaa. Jos finanssiyritykset tulevat pankkitoimintaan, niiden tulee hankkia pankkitoimilupa ja noudattaa pankkisääntelyä.

Eräs start-up yrityksen perustaja esitti mielenkiintoisen näkökulman, kun hän puheessaan ihmetteli pankkien valituksia sääntelyn raskaudesta. Hän kertoi, että hänen fintech-yrityksensä haki pankkitoimilupaa. Vaikka lupa ei tullut aivan helposti, hän oli tyytyväinen. Hän ei etukäteen osannut arvata ollenkaan sitä, kuinka yritys pääsi heti globaaleille markkinoille toimiluvan avulla. Täl- laista markkinoille pääsyä hän ei osannut kuvitella muilla aloilla.

Digitalisaatio ja pankit

Digitalisaatio on tuonut uusia toimintatapoja erityisesti maksu-, varallisuudenhoito-, säästämis- sekä laina- ja vertaisrahoituspalveluihin. Samaan aikaan tekoäly, pilvipalvelut, hajautetut rekisterit (distributed ledger) ja lohkoketjuteknologia (blockchain) mullistavat toimialan palvelumalleja ja jopa rakenteita.

Pankkien kilpailuetu on ollut luotettavuus. Nyt lohkoketjuteknologialla voidaan varmistaa asiakkaalle rahoituspalvelun luotettavuus. Järjestelmä toteuttaa itse rahoitustoimen kokonaisuudessaan ja lopullisesti, eikä minkään viranomaisen tai yrityksen tarvitse tätä vahvistaa. Järjestelmä toimiikin kaikilla, myös kehittymättömillä markkinoilla. Rahoituspalveluja voidaan tarjota myös ihmisille ja yrityksille, joilla ei ole syystä tai toisesta pankkipalveluja käytettävissään.

Digitalisaatio vaikuttaa rahoitusjärjestelmän rakenteeseen. Se mahdollistaa keskuspankkien digitaalisen rahan ja jopa yksityishenkilöiden keskuspankkitilit. Tällainen kehitys poistaisi pankeilta niiden keskeisiä tehtäviä maksuliikkeessä ja rahoituksen välittämisessä. Keskuspankkien digitaalinen raha ja yksityishenkilöiden keskuspankkitilit on teknisesti ja taloudellisesti mahdollista toteuttaa jo nyt.

Yksityishenkilöiden keskuspankkitilit siten, että niitä voisi käyttää laajemmin säästämis- ja muuhun pankkiasiointiin kuten nykyisin pankkitilejä, eivät kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa käytössä. Tällaiset keskuspankkitilit vaikuttaisivat niin syvällisesti talouden perusrakenteisiin, että ennen mahdollista käyttöönottoa on selvitettävä monipuolisesti ja perusteellisesti mahdolliset vaikutukset koko rahoitusjärjestelmään. Kuitenkin on mahdollista, että keskuspankkitilit olisivat määriltään ja toiminnoiltaan rajoitettuna käytettävissä jo lähitulevaisuudessa.

Digitalisaatio on jo mullistanut liiketoimintamalleja. Markkinoille ovat tulleet täysin digitaalisesti toimivat rahalaitokset. Monet digipankit ovat onnistuneet saamaan lyhyessä ajassa sekä suuren asiakasmäärän että hyvän kannattavuuden. Esimerkeiksi kelpaavat vain reilut viisi vuotta sitten perustetut kiinalainen WeBank, jolla on jo yli 200 miljoonaa asiakasta, ja brasialainen NuBank, jolla on jo yli 50 miljoonaa asiakasta.

Digipankit voivat toimia mitättömän pienillä palkkioilla ja silti onnistua hoitamaan liiketoimintansa kannattavasti. Arvioiden mukaan esimerkiksi WeBankin saama asiakastulo on vain noin 1/30 osa tavanomaisen pankin vastaavasta asiakastulosta ja silti pankin koko taseen tuotto on 1,6 prosenttia ja oman pääoman tuotto yli 30 prosenttia.

Tällainen käsittämättömän kustannustehokas toiminta, joka asiakastutkimusten mukaan koetaan myös hyvänä palveluna, haastaa perinteisen pankkitoiminnan. On selvää, että kuluttajat eivät ole valmiita ylimääräisiin kustannuksiin ja huonompaan palveluun, jos saatavilla on heidän toiveensa täyttävä ja kustannuksiltaan edullisempi digipankin palvelu. Kun digipankit käyttävät lähtökohtaisesti globaaleja palvelualustoja, odotettavissa on, että maailman johtavien rahoituspalveluyritysten tarjonta tulee kilpailemaan kansallisillakin rahoitusmarkkinoilla.

Asiakasystävällinen teknologia kilpailuetu

Korona-ajasta ei ole pankeille – ainakaan vielä – aiheutunut ongelmia ollenkaan siinä määrin kuin ennakoitiin. Poikkeukselliset olot ovat kuitenkin vaikuttaneet pankkityöhön ja -asiointiin. Työntekijöistä yli puolet on tehnyt etätöitä ja konttoreita on suljettu. Asiakkaat ovat joutuneet käyttämään sähköisiä palveluita fyysisten sijaan. Aika on osoittanut, että pankkien tietotekniikka on pitkällä, kun ne kykenevät hoitamaan asiakkaansa palvelut suuremmitta vaikeuksitta.

On oletettavaa, että myös niiden asiakkaiden siirtyminen sähköiseen pankkiasiointiin, jotka aiemmin halusivat palvelua pankkikonttorissa, on pysyvää. Vastikään tehtyjen selvitysten mukaan digitaalisten pankkipalvelujen käyttäjien määrä Euroopassa lisääntyi 23 prosenttia muutamassa kuukaudessa koronapandemian alusta lukien. Näistä uusista käyttäjistä yli 80 prosenttia aikoo jatkaa sähköisten palvelujen käyttämistä pandemian jälkeenkin.

Selvää on, että kun asiakkaat vaativat palveluja 24 tuntia vuorokaudessa kaikkina vuoden päivinä paikasta riippumatta, ei tällaista palvelua voi tarjota hyödyntämättä modernia tietotekniikkaa. Yhä merkittävämmäksi kilpailutekijäksi on noussut se, miten helposti, mukavasti ja nopeasti asiakkaat voivat hoitaa rahoitusasioitaan.

Pankkien onkin jatkuvasti parannettava sähköistä asiakaspalveluaan. Tämä edellyttää investointeja ja ponnisteluja hyödyntää viimeisintä teknologiaa. Erään selvityksen mukaan 90 prosenttia kyselyssä olleista pankeista on investoimassa moderniin tietotekniikkaan merkittävästi aiempaa enemmän seuraavan viiden vuoden aikana.

Digitaalisen palvelun kehityksestä ja muutoksen nopeudesta kertoo tuore selvitys. Siinä oli otos suurista eurooppalaisista pankeista. Kun 2015 noin 8 prosenttia asuntoluotoista myönnettiin digitaalisesti kahden päivän aikana, vuonna 2020 jo 46 prosenttia hoitui näin. Vastaava kehitys oli kulutusluotoissa. Vuonna 2015 otoksen pankeissa käsiteltiin ja myönnettiin digitaalisesti 21 prosenttia kaikista kulutusluotoista ja viisi vuotta myöhemmin jo 74 prosenttia.

Yksilöllisen palvelun edellyttämä tieto

Rahoitustoimialalla tieto on liiketoiminnan menestyksen perusedellytyksiä. Pankit ovat perinteisesti tienneet asiakkaistaan muita yrityksiä enemmän, erityisesti asiakkaidensa taloudellisesta tilanteesta ja rahoitustarpeista. Asiakkaan lompakko on myös sidottu omaan pankkiin tiukasti. Asiakkaan riippuvuutta omasta pankista vahvistavat sähköisen asioinnin tunnistautumismenetelmät, joilla asiakkaat voivat hoitaa myös viranomaisasioita.

Digitalisaatiokehitys on saanut palvelualat ja näillä toimivat yritykset verkostoitumaan keskenään maailmanlaajuisesti. Palveluyritykset saavat yhä laajemmin ja yksityiskohtaisemmin tietoa asiakkaistaan. Tietoa saadaan online-kaupankäynnin, sosiaalisen median ja muun asioinnin perusteella. Yritykset jalostavat tätä tietoa tietotekniikan edistyneillä välineillä, algoritmeilla ja tekoälyllä. Tämän valtavan tietomäärän analysoinnilla saadaan selville niin asiakaskäyttäytymisen trendit kuin yksittäisen henkilön osalta, mitä palveluita hän voi tarvita ja haluaa käyttää. Asiakkaiden jokaiset toimet huomioidaan verkostoituneissa järjestelmissä ja kaikki asioinnit kehittävät palveluja itseoppien yhä asiakaslähtöisemmiksi.

On väitetty, että suuret teknologiayhtiöt – big tech’t kuten Google, Apple, Facebook ja Amazon (GAFA) – voivat arvioida henkilön luottokelpoisuuttakin jopa pankkeja paremmin. Ne tietävät tarkkaan, miten henkilöt kuluttavat ja hoitavat talouttaan, ja saavat tietoa laajemmin kuin pankkiasioinnin kautta on mahdollista saada. Onko pankkien muita yrityksiä parempi asema asiakkaiden tietoihin rapautumassa?

Suuret teknologiayhtiöt ovatkin liittäneet omin palveluihinsa jo joitakin rahoituspalveluja, kuten maksu-, luotto- ja varallisuudenhoitopalveluja. Ne hyödyntävät suurta asiakasmääräänsä ja globaalia markkina-asemaansa. On ennakoitu, että ne laajentavat toimintaansa rahoitusalalla joko rahoitustoimintaa itse harjoittaen tai yhteistyössä pankkien kanssa.

Rahoituspalveluja pilkotaan ja yhdistellään

Rahoitusteknologia antaa uusia välineitä pankkitoiminnan tehostamiseen ja parantamiseen. Pankit käyttävät sekä IT- että fintech-yrityksiä alihankkijoinaan tai yhteistyökumppaneinaan asiakasystävällisen palvelupaketin tuottamiseksi.

Sen sijaan, että yritetään tehostaa teknologialla rahoitustoimintaa kokonaisuutena, voidaan siitä ottaa sellaisia osia, joissa uudet teknologiat tuovat suuria hyötyjä. Hyvä esimerkki on maksupalveluliiketoiminta. Monet fintech-yritykset ovatkin erikoistumalla ja keskittymällä maksupalveluihin kyenneet tekemään hyvää tulosta, vaikka tämä toiminto on yleisesti ollut pankeille heikosti kannattavaa tai jopa pankin arvoa syövää.

Rahoituspalveluita voidaan myös liittää asiakkaiden käyttämiin muihin palveluihin. Näin rakennetaan uusia palvelukokonaisuuksia, joissa asiakkaan näkökulmasta on pääasiana jokin muu palvelu ja siihen on liitetty esimerkiksi online-maksu asiakkaan tililtä. Esimerkkejä tällaisista ovat erilaiset osto-, kuljetus-, pääsylippu- ja muita palveluja kattavat palvelualustat. Edistyneiden palvelualustojen avulla ei hoideta vain kyseisiä palveluita ja niihin mahdollisesti liittyviä rahoitusasioita, vaan järjestelmät voivat olla itseoppivia ja kehittävät asiakkaiden toimien perusteella yhä parempaa ja asiakasystävällisempää palvelua.

Fintech-yhtiöt voivat toimia itse asiakaspalveluissa myös pankkeja kilpailuttaen ja käyttäen niitä vain pankkipalveluja tuottavina tuotetehtaina. Monet fintech-yhtiöt ovatkin jo rakentaneet pankkien ulkopuolisen palvelu- ja asiakashallinta-alustan, jolla ne voivat kilpailuttaa pankkeja ja varmistaa parhaat saatavilla olevat edut asiakkaalle. Käyttäessään sovellusta asiakas ei välttämättä tiedä, mitä pankkia käytetään rahoituspalvelussa.

Useita pankkeja käyttävät palvelualustat ovat pankeille uusi haaste. Vaikka pankki haluaisi pitää asiakashallinnan kokonaan itsellään, voivat asiakaspalvelu ja -hankinta edellyttää ulkopuolisten alustojen hyväksymistä. Näiden palvelualustojen kautta pankin palvelut pääsevät tarjolle oman asiakaskuntaa suuremmalle asiakasjoukolle, eikä alustoja voi jättää sivuun asiakasmenetysten pelossa.

Rahoitustuotteet näyttävät vakioituvan yhä yhdenmukaisemmiksi maasta riippumatta. Näitä palveluja voidaan helposti tarjota yli kansallisten rajojen. Kun vakioitu palvelukin voidaan tekoälyn avulla tarjota yksilöllisesti asiakkaan tarpeeseen, saa asiakas tämän palvelun optimaalisin ehdoin.

Pankkien peliä ei suinkaan ole pelattu. Niihin luotetaan ja niiden asema markkinoilla on vahva. Tutkimusten mukaan asiakkaat eivät vaihda tuttua ja turvallista pankkia helposti. Muiden kuin pankkien tarjoamiin uusiin palvelumalleihin voi liittyä epäluuloa. Epäonnistuneet digitaaliset hankkeet ja joidenkin rahoituspalveluyritysten, kuten esimerkiksi saksalaisen maksupalveluyritys Wirecardin, osoittautuminen petoksiksi, tekevät asiakkaista varovaisempia siirtymään pois pankkien luotettavista palveluista. On kuitenkin selvää, että digitalisoituvassa rahoitustoiminnassa millään pankilla ei ole varaa jättää käyttämättä teknologian antamia mahdollisuuksia parantaa asiakaspalveluaan.

Lopuksi

Pankin johtaminen ei ole helppoa. Onnistumiseen tarvitaan sekä ennakoitavien muutosten huomioimista ajoissa että näkemystä tulevista, tuntemattomistakin muutoksista. Eikä riitä, että nämä kehityskulut vain tunnistetaan, vaan niihin on myös valmistauduttava.

Toimialan kilpailu pakottaa ripeään etenemiseen, jossa tunnetut ja tuntemattomat rastit on löydettävä. Liiketoiminnassa on keskityttävä ydinosaamiseen kaukonäköisesti. Olen vakuuttunut, että osaava rastien löytäjä on paikallaan johtamaan isoa pankkiryhmää näissä oloissa. Hän on osoittanut etenevänsä niin työssä, opinnoissa kuin vapaa-ajan harrastuksissakin ansiokkaasti rastilta rastille.

EKP:n hallintoneuvoston jäsenen, Pentti Hakkaraisen teksti on ilmestynyt alun perin OP Ryhmän pääjohtaja Timo Ritakallion juhlakirjassa Liikkeessä, kirjoituksia yhteiskunnan ja yrityselämän muutoksesta (toimittaneet Jaakko Pehkonen, Hannakaisa Länsisalmi, Pekka Puustinen, © OP Ryhmä ja Kustannus- osakeyhtiö AtlasArt 2022), joka ilmestyi Timo Ritakallion 60-vuotispäivän kunniaksi 9.5.2022. Voit lukea muita kirjassa julkaistuja artikkeleita täältä.

Lähteet

• Admati Anat, Hellwig Martin: The Bankers’ New Clothes: What’s Wrong with Banking and What to Do about It – Updated Edition, 2014.

• Bovenzi John F. : Inside the FDIC. Thirty years of Bank Failures, Bailouts, and Regulatory Battles, 2015.

• Casey Michael J., Vigna Paul: The Truth Machine: The Blockchain and the Future of Everything, 2019.

• Enria Andrea: Base III implementation: the last mile is always the hardest. The speech at the Marco Fanno Alumni online conference, 2021.

• Feyen Erik, Frost Jon, Gambacorta Leonardo, Natarajan Harish, Saal Matthew:

BIS Papers No 117 Fintech and the digital transformation of financial services: implications for market structure and public policy, 2021.

• Hakkarainen Pentti: Digitalisation in European banking: no time like the present. The keynote speech in the 28th RegTech Convention, 2021.

Tutustu myös OP Ryhmän 120-vuoden historiaan‍.