Missä lintu, siellä kirppu

Suomessa elää parikymmentä lintukirppulajia, jotka ovat sidoksissa tiettyihin linnunpesätyyppeihin. Kirput munivat linnunpesiin, ja suurin osa koteloista päätyy ympäröivään maastoon kuoriutuakseen seuraavana keväänä. Ylivoimaisesti yleisimmät lintukirppulajit ovat kanakirppu ja sorsakirppu, ja niiden esiintymisalue kattaa koko maan.

Kanakirppu lienee ollut alun perin tiaisten ja muiden kolopesijälintujen loinen. Kanaloissakin sitä on tavattu. Sorsakirppu taas viihtyy kosteammissa ympäristöissä tuppautuen maassa pesivien lintujen kylkeen. Pääskyilläkin on omat kirppulajinsa, mutta niihin törmää harvemmin.

Tärinäsignaali on kuoriutumiskäsky

Kun alat keväällä kuokkimaan kasvimaata, saa kuopsutuksen synnyttämä tärinä kirput kuoriutumaan kiireesti koteloistaan. Ne kuvittelevat isäntälinnun olevan lähistöllä ja saattavat innoissaan hypätä ihmiseen. Millinmittainen hyönteinen mielii veriateriaa, jotta saa voimia lisääntymiseen.

Ihminen voi törmätä kirppuun myös siivotessaan keväällä kotipihan linnunpönttöä. Jos et halua tehdä lähempää tuttavuutta kanakirpun kanssa, voi pöntöt puhdistaa pakkasten aikaan loppusyksyllä tai talvella.

Lintukirput saattavat lymytä myös vanhoissa pääskysenpesissä räystäiden alla ja pomppia keväällä sisätiloihin ikkunoiden kautta. Vapaana luonnossa juokseva lemmikkikissa voi kantaa saaliinsa mukana kotiin kirppuja.

Haukku, hyppy, haukku…

Ihmiseen hyppäävä kirppu ei heti tajua iskeneensä kertakaikkisen väärään isäntälajiin. Se haukkaa, hyppää eteenpäin ja haukkaa taas yrittäen epätoivoisesti löytää sopivaa suonta. Jälkeensä se jättää tyypillisen pistemäisen puremajälkirivin.

Kirppu puree ihmistä yleensä nilkkoihin, lanteisiin tai ranteisiin. Pureman aiheuttama kutina on samaa luokkaa kuin hyttysen pistossa. Lääkekaappiin kannattaa varata hydrokortisonia ja puhdistusainetta, jos on erityisen herkkä hyönteisten pistoille.

Ihmisseura ei kelpaa

Pahin kirppukausi on loppukeväällä, mutta se kestää vain joitakin viikkoja. Kun linnuilla on uudet pesät ja poikaset, ihmisen seura ei kirppuja enää kiinnosta. Linnun pesässä on kirpun kannalta ihanan kosteaa ja juuri sopivan lämmintä.

Nykyään asuntojen huoneilma on kirpulle tappavan kuivaa, eikä kirppu selviä niissä hengissä vuorokautta kauempaa. Harvoin kirppuja edes tulee ihmisen mukana sisälle saakka, vaan ne heittävät henkensä jo pihamaalla turhien purentayritysten jälkeen.

Kirpun purema alkaa usein kutista vasta viiveellä. Ihminen havahtuu raapimaan puremia yöllä ja luulee, että sängyssäkin on kirppuja, vaikka puremat ovat tulleet jo päivällä puutarhassa. Pelko lintukirppujen pesiytymisestä vuoteeseen on turha.

Pölypunkit ovat historiaa

Jos kerran lintukirppuja ei tarvitse karkottaa sisältä eikä siivota sängystä, niin kai sentään pölypunkkeja? Isoäitien opit istuvat lujassa, ja vuodevaatteita viedään nykyäänkin paukkupakkasilla pihalle tuulettumaan punkkien nujertamiseksi.

Tutkijat kuitenkin uskovat pölypunkin kuolleen Suomesta sukupuuttoon aikoja sitten. Kuivaksi käynyt sisäilma (kosteusprosentti 30) on luultavasti ollut niillekin liikaa. Myös kaikki tunnetut kissan-, koiran- ja ihmisenkirput ovat kuolleet sukupuuttoon, eikä niitä ei ole tavattu meillä yli 50 vuoteen.

Lutikoille löylyä

Lutikaksi kutsuttu verta imevä lude on aina loisinut Suomessa lepakoilla, mutta nyt sitä tavataan taas ihmistenkin kodeissa. Syy ei ole lepakoissa, vaan lisääntyneessä kaukomatkailussa esim. Aasiaan. Ei-toivotut hyönteistuliaiset on kuitenkin helppo torjua: eksoottisesta lomakohteesta pois lähtiessä kaikki vaatteet vain muovipusseihin ja kotona suoraan pesukoneeseen 60 asteeseen. Matkalaukku kannattaa viedä saunaan tai pakkaseen.

Koska lutikat liittyvät vanhoissa mielikuvissa likaisuuteen, ihmiset saattavat kokea niistä ilmoittamisen kiusalliseksi. Ongelmaa ei pidä piilotella, koska se vain pahenee, ja lutikka leviää naapurienkin asuntoihin. Taloksi asettuneen lutikan hävittäminen käy kätevästi: tuholaisten torjuntaan erikoistuneilla yrityksillä on erikoislämpöpumppuja, joilla asunto lämmitetään 50 asteeseen. Se on lutikalle liian kova löyly.

​

Artikkelia varten haastateltiin museomestari Heidi Viljasta Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.