Joskus menneisyys voi olla keino menestyä tulevaisuudessa. Näin on ainakin alkuperäiskasvien kohdalla.

Luonnon monimuotoisuus heikentyy ennennäkemätöntä tahtia, mikä vahvistaa alkuperäiskasvien merkitystä entisestään. Töitä niiden keräämisen ja tallettamisen eteen tehdään jatkuvasti niin kotimaassa kuin maan rajojen ulkopuolella.

– Alkuperäiskasvit ovat kasviaarteita. Ne ovat sopeutuneet suomalaisiin viljelyolosuhteisiin pelloilla ja puutarhoissa vuosikymmenten, jopa vuosisatojen aikana. Niitä ovat sopeuttaneet viljelijät ja puutarhurit, kertoo Luonnonvarakeskuksen (Luken) tutkija Maarit Heinonen.

Alkuperäiskasveja on niin pelto- ja puutarhakasvien joukossa. Esimerkiksi viljoissa on maatiaisruista ja perunoissa vanhoja lajikkeita. Yhteistä niille on pitkä viljelyhistoria. Esimerkiksi puikuloita on viljelty Pohjoismaissa 1700-luvulta asti.

Vielä sata vuotta sitten alkuperäiskasvit olivat ravinnontuotantomme perusta. Myöhemmin näistä kasveista on jalostettu parempituottoisia lajikkeita.

Kaikki nämä perinteiset viljelykasvit, maatiaiskasvit tai vanhat viljelylajikkeet, eivät kuitenkaan ole kadonneet, vaan niiden parhaimmistoa on kerätty ja kerätään yhä aktiivisesti talteen.

Tulevaisuuden ruuan takaajat

Heinonen tiivistää, että alkuperäiskasvit ovat talletuksia tulevaisuuteen. Ne ovat jo osoittaneet, että niillä on kyky sopeutua muuttuviin oloihin. Ne voivat olla avain myös ruuantuotannon turvaamisessa.

– On mielenkiintoista nähdä, mikä talletetusta kasviaineksesta pystyy jatkamaan sopeutumista. Niistä voi löytyä ratkaisuita tulevaisuuden tarpeisiin, joita nyt ei voida nähdä.

Alkuperäiskasvit ovat osa kasvigeenivaroja. Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO määrittelee ne kasviperäiseksi geneettiseksi materiaaliksi, jolla voi olla merkitystä tulevaisuuden maataloudelle. Valtiot ovat sitoutuneet suojelemaan omia geenivarojaan, niin myös Suomi.

Kasvigeenivaroja säilytetään geenipankeissa. Suomalaisia viljoja, nurmia ja perunoita säilytetään siemeninä ja minimukuloina Ruotsissa pohjoismaisessa geenivarakeskuksessa NordGenissä. Huippuvuorilla Norjassa sijaitsee puolestaan maailman siementen varmuuskokoelma.

Puutarhakasveja säilytetään Luonnonvarakeskuksen keskuskokoelmassa. Keskuskokoelmassa kasvavia puutarhakasveja varmuussäilytetään syväjäädytettynä nestetypessä kryotankissa.

Alkuperäiskasveihin pääsee tutustumaan Luken perustamissa varmuuskokoelmissa. Ensimmäiset kokoelmat perustettiin vuonna 2016 tarhaomenalle ja humalalle. Vuosien mittaan kokoelmaverkostoa on laajennettu ja uusimpana on avattu sipulikukkien ja vihannesten varmuuskokoelmat.

Esimerkiksi Kuralan Kylämäessä Turussa pääsee vertailemaan erilaisia raparpereja, piparjuuria ja ryvässipuleita. Porvoon sairaalan edustalla on puolestaan kokoelma erilaisia pensasruusuja.

– Varmuuskokoelmissa pääsee näkemään, kuinka laajaa monimuotoisuutta meillä on esimerkiksi suomalaisissa paikallisomenalajikkeissa.

Uutta kysyntää?

Heinonen kertoo, että perinteikkäillä viljelykasveilla on myös kulttuurihistoriallista arvoa, koska ne kantavat menneiden sukupolvien historiaa ja ovat osa kansanmuistia. Viime vuosina monet yrittäjät ovat kiinnostuneet niistä.

– On havaittavissa lisääntyvää kiinnostusta erikoistuotteisiin, joissa hyödynnetään kasviainesta, jolla on hyvän maun lisäksi tarina ja historia. Esimerkiksi erikoissiidereihin etsitään vanhoja omenalajikkeita.

Alkuperäiskasvit voivat myös soveltua luomuviljelyyn.

– Lisääntynyt kiinnostus luomutuotteisiin saattaa avata mahdollisuuksia vanhemmille kasvilajikkeille, jotka ovat aikanaan sopeutuneet vähäravinteiseen viljelyyn.

Miten alkuperäiskasveja tunnistetaan?

Kansallisen geenivaraohjelman pitkäaikaissäilytyksessä Luken keskuskokoelmassa on esimerkiksi pensasruusuja, sipulikukkia, omenapuita ja vihanneksia, kuten piparjuurta ja humalaa. Säilytyspäätöksen on saanut 650 hedelmä-, marja-, vihannes-, koristekasvi- ja yrttikantaa.

Keskuskokoelmaa kartutetaan uusilla alkuperäiskasveilla.

– Kasvikuulutus on tärkein menetelmämme saada tietoa vanhoista viljelykasveista, joita taimikaupoista ei enää saa. Ilman ihmisten muistitietoa emme pysty löytämään niitä tutkittavaksi. Viime vuosien aikana olemme etsintäkuuluttaneet esimerkiksi yli 70-vuotiaita raparpereja, nimeltä tunnettuja paikallisomenalajikkeita ja yli 50 vuotta viljeltyjä sipulikukkia.

Heinonen kertoo, että ihmiset jakavat mielellään tietoja vanhoista viljelykasveistaan. Esimerkiksi raparperikuulutus toi yli 800 yhteydenottoa. Muistitiedon tukena käytetään myös vanhaa kirjallisuutta, vanhoja valokuvia ja joillakin kasvilajeilla myös DNA-sormenjälkitunnisteita.

– Keräämme siis eripuolilta aihetodisteita ilmoitetusta kasvista ja vertaamme niitä toisiinsa ja esimerkiksi keskuskokoelmassa oleviin. Toisinaan pyydämme vertailuun DNA-sormenjälkiä ulkomailta, kuten Ruotsista.

Alkuperätiedon ja geneettisen monimuotoisuusanalyysin pohjalta kansallisen geenivaraohjelman asiantuntija päättää, otetaanko ilmoitettu kasvi talteen keskuskokoelmaan vai pyritäänkö se säilyttämään alkuperäisellä kasvupaikallaan.

Esimerkiksi kansalliseen raparperien geenivarakokoelmaan valittiin 23 erilaista vanhaa raparperia. Kaikista tutkittavaksi ja arvioitavaksi pyydetyistä raparpereista annettiin omistajalle lisätietoja siitä, millainen se on verrattuna muihin.

Vaikka kaikkia raparpereja ei voitu tallettaa kokoelmaan, se ei Heinosen mukaan tarkoita, etteivätkö ne olisi silti arvokkaita. Niillä on paljon merkitystä omistajalleen, hänen suvulleen ja paikkakunnalle.