Sukupolvi vaihtuu Kivelän maitotilalla: ”Tärkeintä on, että puhutaan tarpeeksi.”

Tuomo Kivelä, 57: ”En tunne luopumisen tuskaa.”

”Olen hoitanut perheemme tilaa kolmekymmentä vuotta, vuodesta 1987 asti. Olin silloin vähän alle kolmekymppinen. Se oli minusta hyvä ikä ottaa vastuu. Isä saattoi neuvoa, mutta ei ollut jyrkästi vastaan missään asiassa.

Sellainen yritän olla itsekin nyt, kun meillä on sama homma käynnissä poikani Matin kanssa.

Kun poika ja hänen perheensä muuttivat tilalle vuonna 2014, meillä ei ollut tuotanto ihan kunnossa. Navettaa oli uudistettu, ja sinne oli tullut niin monimutkaisia tietokoneohjelmia, että me emme vaimon kanssa oikein enää selvinneet niistä. Nyt kun ollaan tehty hommia kaikki neljä yhdessä, asiat navetassa on saatu sujumaan paremmin.

Olen tosi tyytyväinen, että tilalla on jatkajat. Meillä on pitkät perinteet. Tila on perustettu vuonna 1681 ja ollut suvussa siitä lähtien.

Isäni ja minun aikana tilaa on kehitetty valtavasti. Olen itse rakentanut paljon: esimerkiksi uuden päärakennuksen, navetan, kuivurin ja lämpökeskuksen. Rakentaminen on tärkeää tilan edistyksen kannalta, mutta aikaa ja voimia siihen menee. Seuraava sukupolvi voi nyt sitten keskittyä pitämään rakennettua kunnossa.

Aiomme vaimon kanssa auttaa tilan töissä sukupolvenvaihdoksen jälkeenkin, niin pitkään kun vain jaksamme. Silti välillä hirvittää se työmäärä, joka nuorta polvea tulevaisuudessa odottaa. Käy ihan sääliksi, nyt kun maidon hintakin on niin alhainen. Ei tässä kauhean korkealle tulotasolle pääse.

Alussa mietin myös, miten pojan vaimo pärjää vieraalla paikkakunnalla. Ei täältä välttämättä ole helppoa saada kavereita. Mutta hän on mennyt reippaasti mukaan esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliiton toimintaan.

Kaikki sukupolvenvaihdokseen liittyvät muutokset eivät ole minulle helppoja. Ymmärrän, että nuoret haluavat uudistaa ja tehdä asioita eri tavalla. Mutta usein uudistukset ja hankinnat maksavat. Tilan pitäisi pystyä elättämään nyt neljä aikuista ja lapset. Siksi minua välillä hirvittää, riittävätkö rahat.

Välillä saatan tyrmätä jonkun Matin idean suoralta kädeltä, ennen kuin edes ajattelen sitä. Se on vain sellainen tapa. Ajan kanssa idea sitten voikin alkaa tuntua ihan hyvältä. Kyllä minä sen sitten sanonkin, vaikka seuraavana päivänä.

Emme ole Matin kanssa vielä oppineet aina kertomaan toisillemme, mitä kulloinkin aiomme tehdä. Siksi välillä käy niin, että jokin asia jää tekemättä, kun kumpikin odottaa, että toinen tekisi sen.

Välillä Matti laittaa perheen kanssa olemisen töiden tekemisen edelle. Se on tietysti ihan oikein, mutta saattaa silti joissain tilanteissa harmittaa minua. Itse en aikanaan tehnyt niin, tai ainakaan yhtä paljon. Toisaalta, minä taas en jaksa enää lähteä kauhean aikaisin aamusta liikkeelle. Siitä tulee joskus Matilta sanomista.

”En tunnista itsessäni mitään erityistä luopumisen tuskaa.”

Olemme aina olleet läheisiä. Kun Matti asui muualla, soittelimme harva se päivä. Sukupolvenvaihdos on tuonut mukanaan sen, että usein väännämme tilan asioista, uusista hankinnoista tai muista.

En kuitenkaan tunnista itsessäni mitään erityistä luopumisen tuskaa. Kyllä minä olen saanut ihan tarpeeksi töitä tällä tilalla jo tehdä. On puhuttu, että sukupolvenvaihdos saatetaan loppuun ensi vuonna.

Kun nimet on paperissa, aion ottaa vähän kuohuviiniä. Eläkkeellä olisi hienoa matkustella, mennä vaikka Lappiin hiihtämään.”

Matti Kivelä, 29: ”Lapsuudenkotiin muuttaminen tuntui luontevalta”

”Meillä on sukutila, jolla on ennen minua työskennellyt jo 13 sukupolvea. On hienoa päästä jatkamaan sellaista ketjua. Historia luo myös paineita.

Minua ei kuitenkaan ole koskaan tarvinnut painostaa tilan töihin. Olen pienestä asti leikkinyt navetassa ja ollut kiinnostunut kaikesta siellä. Traktoria olen ajanut siitä saakka, kun jalat ylsivät polkimille.

Olin jo lapsena sitä mieltä, että kolmesta sisaruksesta juuri minä jatkaisin tilaa. Ajatus ei syntynyt dramaattisesti, mutta yksi käännekohta oli traktorikortin saaminen 15-vuotiaana. Sitä ennen oli aikaa esimerkiksi käydä kalassa, mutta sen päivän jälkeen kalastaminen jäi. Töitä oli niin paljon. En tehnyt niitä velvollisuudentunnosta, vaan koska tykkäsin hommista. Isä on kyllä myös aina kysellyt avuksi.

Armeijan jälkeen muutin pois kotoa. Lähdin Saarijärvelle ammattikorkeakouluun, agronomiksi opiskelemaan. Ajattelin, että on parempi lähteä sen verran kauas, ettei koulunkäynnin ohella tarvitse tulla iltaisin töihin.

Saarijärvellä tapasin myös Annin, josta tuli myöhemmin vaimoni. Hän oli samalla luokalla. Koulun jälkeen olin muutaman vuoden töissä maatalouskaupassa ja Ely-keskuksessa. Oli mukavaa, kun työ ja vapaa-aika olivat erikseen. Kun neljältä lähti työpaikalta, ei tarvinnut ajatella töitä ennen seuraavaa aamua.

Vähitellen alkoi kuitenkin tuntua, että olisi oikea aika palata kotitilalle.

Aloitimme sukupolvenvaihdoksen vuoden 2015 alussa. Minä, vaimoni ja nyt kolmivuotias tytär muutimme jo vähän aikaisemmin lapsuudenkotiini Sysmään. Vanhemmat väistyivät pihan toiselle puolelle, isän rakentamaan toiseen taloon. Se tuntui ihan luontevalta. Isovanhempieni sukupolvi toimi aikanaan samalla tavalla.

"Periaate on, että toisten huusholleissa ei kuljeta ihan miten sattuu.”

Teemme kaikki yhdessä töitä, joten vanhemmista on tullut entistä läheisempiä, kun nyt joka päivä nähdään. Ei meidän käytös silti erityisesti ole muuttunut. Laitamme joskus yhdessä ruokaa, mutta yleensä syömme perhekunnittain. Periaate on, että toisten huusholleissa ei kuljeta ihan miten sattuu.

Sukupolvenvaihdos on nyt suunnilleen puolivälissä. Aluksi minä ja Anni ostimme isältä ja äidiltä puolet tilasta. Meillä on nyt neljän hengen yhtiö, jonka kautta raha-asioita hoidetaan. On puhuttu, että vuonna 2018 ostamme loputkin. Varmasti isä ja äiti auttavat töissä sen jälkeenkin, mutta vastuu siirtyy meille entistä enemmän.

Ennen muuttoamme isä ja äiti olivat pitäneet tilaa jonkin aikaa kahdestaan. Siinä oli heille liikaa työtä. Aluksi navetassa olikin paljon kuntoon laitettavaa. Kahdessa vuodessa olemme tehneet monia parannuksia. Eläimet voivat nyt paremmin, ja niitä on hankittu lisää.

Olemme pyrkineet jakamaan vastuualueet selvästi. Minä vastaan esimerkiksi lehmien ruokinnasta, vaimoni vasikoista ja isä navettakoneista.

Välillä tuntuu kuitenkin, ettei isä ole täysin sisäistänyt tätä työnjakoa. Hän vastustaa, jos tehdään muutoksia ruokintaan tai jos pitää ostaa jotain, vaikka nuolukivi. Melkein joka päivä meillä on jonkinlaista suukopua. Monesti se liittyy juuri rahankäyttöön. Olemme kuitenkin saaneet soviteltua näkemyksiä yhteen, vaikka ei se aina helppoa ole. Molemmat joutuvat antamaan periksi jossain.

Sukupolvenvaihdoksessa tärkeintä on, että puhutaan tarpeeksi. Päätöksiä pitää tehdä paljon, ja arkisen tiedon pitää kulkea. Yritämme jakaa sitä toisillemme myös esimerkiksi navetan fläppitauluilla. Niihin kirjoitetaan erilaisia havaintoja eläimistä.

Paperi- ja tietokonehommien määrä on yllättänyt. Niitä tulee sekä tilan normaalista pyörityksestä että sukupolvenvaihdokseen liittyvistä asioista. Istun vähintään tunnin päivässä tietokoneen ääressä. Tulevaisuudessa tämän säädön määrä toivottavasti vähän helpottaa. Nyt kun omistamme tilan yhdessä, kaikkiin papereihin tarvitaan neljä allekirjoitusta.

En usko, että enää voisin mennä kenellekään toiselle töihin. Olen sillä lailla yrittäjähenkinen. On hienoa, kun saa määrätä omasta arjestaan. Aikataulujen lisäksi isotkin suuntaviivat ovat omissa käsissä.

Toinen lapsemme syntyy pian. Vaikka sukutilan perinteet ovat minulle tärkeitä, en aio painostaa lapsiani jatkamaan tilaa. Ei tästä tule mitään, jos oma kiinnostus puuttuu.”

Tästä on kyse: Maatilan sukupolvenvaihdos