Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen viljelijä haaveilee samasta asiasta, että omien viljelijävuosien jälkeen joku kylvää, pui, korjaa ja kultivoi samoja peltoja. Että tuhansien tuntien työ ei pääty siihen, kun itse väistyy sivuun. Ei kukaan tahdo nähdä omien maiden hoitamattomana kasvavan horsmaa ja pajua. Tätä työtä tehdään osittain tulevia polvia varten, näin on tehty aina. Monella kolkuttaa takaraivossa ajatus, että jätän tilan parempana seuraavalle polvelle, on se sitten omasta perheestä tai joku vieras.

Meillä Euroopassa maatalous kohtaa kuitenkin vakavan sukupolvenvaihdoskriisin, koska nuoria viljelijöitä ei tahdo löytyä. Euroopan komission tilastojen mukaan EU:n maatiloista vain noin 11–12 % on alle 40-vuotiaiden viljelijöiden hallussa. Suomessa tilanne on onneksi hiukan parempi ja meillä alle 40-vuotiaita viljelijöitä on noin 18 %.

Viime sunnuntaina, kun ajoimme arkeemme kaupunkiin, takapenkillä istuvat poikani alkoivat lähes kinaamaan siitä, kuka jatkaa tilaamme. Kolme poikaa, jokaisella oma suunnitelmansa isännyydestä. Jouduin pojille puhumaan, että meidän tilamme ei ole riittävän suuri, jotta he voisivat sitä yhdessä jatkaa. Nuorin poikani totesi, että ehkä aikoo lähteä Pohjois-Pohjanmaalle maitotilan isännäksi, koska siellä olisi sopiva 5-vuotias emännänalku ja paljon lehmiä.

Tunsin tietynlaista ylpeyttä, kun kuuntelin näiden kolmen pojan puheita. Olen aina puhunut positiivisesti maataloudesta, nostanut sen hienoutta ja tärkeyttä. Vaikka onhan lapseni nähneet sen raadollisenkin puolen, kun työn murheet tulevat kellon ympäri arkeemme.

En unohda muutaman viikon takaista lapseni ensimmäistä tennisturnausta. Kesken ensimmäisen pelin sain soiton sairaasta lehmästä laitumella. Monen puhelun ja ohjeen jälkeen pystyin taas keskittymään turnaukseen, mutta se katse pelikentältä katsomoon pureutui syvälle sieluuni, kun puhuin puhelimessa ja annoin ohjeita hoitaville tahoille sinne laitumelle.

Pelin päätyttyä tyytyväinen poika palkinto kädessä juoksi luokseni. Kotimatkalla pohdimme yhdessä, voisiko lehmän voinnin taustalla olla laitumen apilapitoisuus.

Positiivinen puhe maataloudesta ruokkii varmasti halua tähän tärkeään ammattiin, jonka avulla huoltovarmuus ja ruokaturvakin tulevat turvatuiksi. Jos maataloudesta puhutaan vain raskaiden uutisten ja taloushuolien kautta, ei ole ihme, jos nuoria ei alalle löydy. Meillä kaikilla viljelijöillä, ja sidosryhmät mukaan lukien, on suuri rooli siinä, millaisen kuvan nuoret maataloudesta saavat.

Onkin tärkeää, että sanojen lisäksi on tekoja. EU:n maatalous- ja maaseuturahoitus ja OP Pohjola jakoivat valtakunnallisen Vuoden nuori viljelijä palkinnon ensimmäistä kertaa Helsingin MaatalousKonemessuilla. Tämä oli upea teko, jolla haluttiin viestiä nuorten tärkeyttä alalla. Se on konkreettinen esimerkki siitä, miten nuoria viljelijöitä voidaan nostaa esiin ja kannustaa. Näitä tekoja tarvitaan jatkossakin.

Tilastot kertovat meille, että nuoria viljelijöitä on liian vähän. Mutta se, miten viljelijäperheiden arjessa puhutaan, kertoo toivosta. Lapsi, joka haaveilee isännyydestä tai emännyydestä, on valtava ilon ja onnistumisen merkki. Jokainen onnistunut sukupolvenvaihdos on tärkeä voitto.

En enää ole mikään nuori viljelijä ja aika kaukana on seuraavankin polven vastuunoton aika. Silti minulla on haave, että voisin joku päivä käppäillä kotipihassa vanhan isännän statuksella ja katsella seuraavan polven isännyyttä.