Mistä kuolemanpelko kumpuaa? Saattohoidossa se tiedetään hyvin

Kuolemanpelko on yleistä ja inhimillistä. Sen voi laukaista oma tai läheisen ihmisen vakava sairaus. Tärkeän ihmisen kuolema. Oivallus elämän rajallisuudesta ja olemassaolon päättymisestä. Myös median sisällöt voivat lisätä huolta hyvinvointiyhteiskunnan tilanteesta ja vanhusten hoidon tilasta. 
 
– Sairaaloiden tilanne on jossain määrin sellainen, että pelko huolenpidon puutteesta voi olla ihan aiheellinenkin. Kaikki ihmiset eivät saa tarvitsemaansa tukea. Tämä on yksi asia, joka saattaa lisätä ihmisten eutanasiatoiveita, terveystieteiden tohtori ja diakonissa, Kirkkohallituksen asiantuntijatehtävissä toimiva Virpi Sipola toteaa. 

Kuolema on hallitsematonta ja lopullista. Sitä ei voi harjoitella. Lisäksi elämme kulttuurissa, jossa kuoleminen ja kuolema on siirretty pitkälti pois silmistä, kodeista laitoksiin. Emme ole sen kanssa sinut samaan tapaan kuin maaseudulla eläneet esivanhempamme.

Kuolemassa pelottaa muiden armoille joutuminen

– Kuolemanpelko on vaikeiden oireiden pelkoa sekä toimintakyvyn ja autonomian menettämisen tuskaa. Myös kuoleman hetki pelottaa, koska se on tuntematon ja ainutkertainen, kuolevien saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin ylilääkäri Otto Melkas toteaa. 
 
Vakava sairaus tekee meidät haavoittuviksi. Se pakottaa puntaroimaan omaa itsenäisyyttä ja riippuvuutta. Mitä jos menetän puhe- tai liikuntakykyni? Joudun kärsimään sietämättömistä kivuista tai kuolen tukehtumalla?
 
– Monet meistä ovat tottuneet siihen, että kaikesta täytyy selvitä itse. Jotkut ovat joutuneet seuraamaan läheisensä pitkää ja hankalaa kuolemisen prosessia. Tällaisten kokemusten jälkeen ihmisen ei ole helppoa luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta kuoleman lähestyessä, Sipola pohtii. 
 
Kun hoivasta vastaa ammattitaitoinen ja osaava henkilökunta, kipu pystytään pitämään aisoissa. Potilas saa olla kykyjensä mukaan osallisena omassa hoidossaan ja vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin. 
 
– Oireiden hyvä hoitaminen lisää luottamusta henkilökunnan auttamiskykyyn ja -haluun. Kun ahdistunut ja jännittynyt potilas huomaa tulevansa kannatelluksi ja olevansa turvassa, hän voi rentoutua, Melkas sanoo.

Elämättä jäänyt elämä voi ahdistaa kuoleman lähestyessä

Kuoleman lähestyessä katse kääntyy usein menneeseen. Miten elämä on mennyt? Miten on tullut kohdelluksi? Olisiko jossain kohdassa voinut valita tai tehdä toisin?  
 
Kokemus elämättä jääneestä elämästä tai kesken jääneistä asioista saattaa aiheuttaa suurta ahdistusta.

 Kuoleman läheisyys on monille henkilökohtaisen tilinteon aikaa.

– Syynä voi olla esimerkiksi työlle omistautuminen ja tärkeiden ihmisten laiminlyöminen. Tai se, että on tehnyt jotakin väärää, mutta ei ole osannut sovittaa tekojaan tai ottaa niitä puheeksi asianosaisten kanssa, Melkas toteaa.
 
Toisinaan kuoleman läheisyys nostaa pintaan kipeiltä ja epäoikeudenmukaisilta tuntuneita kokemuksia. Yksi kipeimmistä on Sipolan mukaan yksinäisyys.
 
– Ihminen on ehkä kokenut jääneensä ilman tukea ja lohdutusta. Häneltä on saattanut puuttua merkityksellisiä ihmissuhteita. Tai hän on voinut menettää läheisiä ihmisiä ja joutunut sen myötä luopumaan tärkeistä asioista.

Hyvä elämä auttaa kohtaamaan kuoleman

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Tätä kukaan ei täsmälleen ottaen tiedä. Ajatus kaiken loppumisesta voi olla hyvin ahdistava. Toisaalta – esimerkiksi pitkän ja raskaan sairauden jälkeen – kaiken päättyminen voi tarjota myös suuren helpotuksen.  
 
Levollinen suhtautuminen omaan lähestyvään kuolemaan kertoo usein hyvin eletystä elämästä.

– Kuolema on helpompi hyväksyä, kun on voinut elää oman näköisensä elämän, jakaa asioita tärkeiden ihmisten kanssa, vastaanottaa ja osoittaa rakkautta sekä toteuttaa itseään ja tavoitella unelmiaan, Sipola luettelee.
 
Joillekin helpotusta tuo oman hoiva- ja hoitotahdon kirjaaminen tai aktiivinen osallistuminen omaan kuolemaan liittyviin järjestelyihin.
 
– Joku täyttää Minun toiveeni -hautajaissuunnitelman‍ ja miettii valmiiksi siunaustilaisuuden kulun ja tuhkan sirottelupaikan. Joku toinen sopii asiat etukäteen hautaustoimiston kanssa ja varaa rahan hautajaisjärjestelyjä varten. Jokainen prosessoi lähestyvää kuolemaa omalla tavallaan.

Vakaumuksesta turvaa kuolevalle ja läheisille

– Useissa tutkimuksissa on todettu, että hengellinen vakaumus tuo ihmisille turvaa. Tähän liittyy ajatus siitä, että kuolemaa seuraa rauhan ja levon paikka, jossa on mahdollista kohdata omat edesmenneet rakkaat, Sipola toteaa.
 
Vakaumukselliset rituaalit ovat kautta aikain tukeneet ihmisiä elämän merkityksellisissä käännekohdissa.
 
– Rituaalit mahdollistavat yhteyden kokemisen Jumalaan, johonkin muuhun korkeampaan voimaan tai ylipäätään transsendenssiin, käsityskyvyn ylittävään mysteeriin. Ne avaavat yhteyksiä myös omaan itseen ja toisiin ihmisiin.

Yksi puhuu kuolemasta, toinen vaikenee

Kuolemasta puhuminen voi olla helppoa, vaikeaa tai mahdotonta – kuolevan ihmisen valmius ja tahto ratkaisevat.  Ne, joilla valmiuksia on, valitsevat itse, koska ja kenelle puhuvat. Monesti kuoleva haluaa suojella läheisiään ja jutella esimerkiksi hoitajan, sairaalapapin tai vapaaehtoisen kanssa.
 
– Kuolevan ihmisen kanssa puhutaan useammin eletystä elämästä kuin lähestyvästä kuolemasta. Oman elämäntarinan kertominen voi auttaa ymmärtämään omia valintoja ja suhtautumaan omaan itseen myötätuntoisemmin, Sipola toteaa. 
 
Toinen ihminen voi toimia peilinä ja nostaa tarinasta esiin asioita, jotka kannattelevat ja luovat merkityksiä.
 
– Keskustelukumppanilta edellytetään sensitiivisyyttä ja rehellisyyttä. Parhaimmillaan kohtaamiset ovat hyvin merkityksellisiä molemmille osapuolille, Melkas sanoo.

Työ kuolevien kanssa opettaa

Kuolevien ja kuoleman kanssa työskenteleminen on jättänyt jälkensä myös ammattilaisten omaan ajatteluun ja arvomaailmaan. 
 
– Olen oppinut ymmärtämään ja antamaan tilaa elämän rajallisuudelle ja väistämättömälle kuolemalle. Katkeruudesta ja eletyn elämän katumisesta olen pyrkinyt päästämään irti. Luopuminen ja sen hyväksyminen on ollut kaiken kaikkiaan iso opin paikka, Otto Melkas pohtii.

Elänkö elämää, jota haluan elää?

Virpi Sipola kertoo ymmärtäneensä, miten tärkeää luopumisen, oman kuoleman sekä kuoleman jälkeisen käsitteleminen on. Pohtimisen arvoisia ovat niin ikään asiat, jotka kannattelevat meitä ja tuovat meille toivoa. 

– Olen vakuuttunut myös siitä, että ihmisen on hyvä pysähtyä aina välillä tarkastelemaan oman elämänsä valintoja ja suuntaa. Itseltään voi kysyä, elänkö elämää, jota haluan elää. Käytänkö aikaani itselleni tärkeisiin asioihin? Onko minulla läheisiä ihmisiä, joiden kanssa saan jakaa elämääni ja joille saan olla olemassa? Ja vielä: onko elämässäni asioita, joita en ole syystä tai toisesta ajatellut mutta joita olisi hyvä käsitellä?