Édith Piafia ja puheita – Pirkko Lahti on suunnitellut omat hautajaisensa
Psykologi Pirkko Lahti halusi suunnitella omat hautajaisensa, jotta läheisillä olisi helpompaa. Hän uskoo, että kuolemasta kannattaa puhua, vaikka se olisi vaikeaa.
Tomaso Albinonin Adagio, Pepe Willbergin Elämältä kaiken sain ja Édith Piafin Non, je ne regrette rien.
Ainakin nämä kappaleet psykologi Pirkko Lahti, 83, toivoisi soitettavan hautajaisissaan.
Toive on kirjattu läheisiä varten kansioon nimeltä Pirkon tärkeät asiat. Se sisältää lyhyen, itse kirjoitetun elämäkerran, jossa on hauskoja muistoja ja kommelluksia Lahden elämän varrelta, edunvalvontavaltakirjan, hoitotahdon, tilien tiedot, testamentin, hautajaistoiveet ja hautajaisten vieraslistan.
– Olen alkanut sanoa muillekin ikäisilleni, että omia hautajaisiaan kannattaa suunnitella. Esimerkiksi lapset eivät välttämättä tiedä, mistä pidät, mitä toivoisit ja ketkä kaikki ovat olleet sinulle läheisiä, Lahti sanoo.
Kuulostaa pahalta, kun suunnittelee kaiken etukäteen, mutta koskaanhan ei tiedä, mikä oma lähtöpäivä on.
Hän on halunnut varautua tulevaan kuolemaansa, jotta läheisillä olisi helpompaa. Ajatus syntyi, kun Lahden puoliso Kauko sairastui Alzheimerin tautiin ja kuoli vuonna 2021.
Lahti hoiti puolisoaan pitkään kotona ja alkoi pikkuhiljaa huolehtia esimerkiksi hänen pankkiasioistaan ja sairaalakäynneistään.
– Yritin useita kertoja puhua hänen kanssaan kuolemasta, mutta hän ei koskaan suostunut siihen. Mietin silloin aina, mitä itse ajattelin niistä asioista.
Pirkko Lahti puhuu hautajaisistaan tosissaan, mutta ei liian vakavasti
Pirkko Lahti on suunnitellut hautajaistensa musiikin, puhujat sekä sen, missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Ensin tuhkataan, sitten siunataan. Yksi tuttava on pyytänyt, saisiko hän lausua hautajaisissa runoja.
Vaikka Lahti on tehnyt suunnitelmat tosissaan, hän ei halua puhua niistä liian vakavaan sävyyn.
– Ihmiset säikähtävät sellaista. Kuulostaa pahalta, kun suunnittelee kaiken etukäteen, mutta koskaanhan ei tiedä, mikä oma lähtöpäivä on. Se voi tapahtua vaikka tänään liikenteessä, Lahti sanoo.
Hänelle olennaista suunnittelussa on ollut juuri käytännön järjestelyjen helpottaminen – ei se, että hän haluaisi itse päättää, mitä hautajaisissa tapahtuu. Siksi hän ei ole suunnitellut esimerkiksi hautajaispaikkaa tai sitä, mitä siellä tarjotaan.
– Olen terapiatyössäni törmännyt siihen, että ihmiset pohtivat, mitkähän ne äidin tilit ovat, onkohan hänellä testamenttia ja mistä se löytyy. Hain itse äitini osakekirjoja ihan hirveästi eri paikoista. Sellainen on tuskaisaa jälkipolville.
Suunnittelu tuo hallinnan tunnetta
Ihmisillä on hyvin erilaisia keinoja käsitellä kuolemaa ja menettämistä. Lahti uskoo, että jokaisella on jokin selviytymiskeino, oli se sitten hyvä tai huono.
– Jokaisella on myös ikioma tapansa lohduttautua. Se voi olla musiikki, usko, metsä, eläimille juttelu tai vaikka lukeminen.
Lahti on kirjoittanut psykoterapeutti Heli Pruukin kanssa hiljattain kirjan lohdusta. Heistä on tärkeää puhua ääneen kuormituksesta, lohdun tarpeesta ja siitä, mikä auttaa jaksamaan vaikeina aikoina.
– Yksi elämän lohduton puoli on se, että sitä ei voi hallita. Elämä on aina rajallinen ja lyhyt, vaikka eläisi kuinka pitkään. Joitakin kymmeniä tuhansia päiviä se on silloinkin, kun elämä on pitkä, Pruuki sanoo.
– Toisaalta rajallisuus tuo lohdun tuntua. Kun sen äärelle pysähtyy, voi kokea, että päivät ovat tärkeitä ja arvokkaita.
Pruuki uskoo, että oman kuoleman pohtiminen ja käytännön asioiden hoitaminen on yksi tapa lisätä hallinnan tunnetta: vaikka elämää ei voi hallita, joitakin asioita voi.
– Käytännön asioiden hoitamisesta voi tulla olo, että tekee jotain hyvää. Pitää huolta jälkipolvista, talousasioista ja itsestään sitten, kun siitä ei ole enää mahdollista päättää.
Älä jätä kuolevaa yksin
Pirkko Lahden mielestä kuolema on edelleen tabu. Moni ei halua puhua siitä etukäteen, ja vaikka haluaisikin, läheiset eivät välttämättä halua. Ajatus voi tuntua liian tuskalliselta tai kaukaiselta.
Lahti on itse puhunut hautajaissuunnitelmistaan parhaalle ystävälleen sekä ihmiselle, jonka hän on pyytänyt edunvalvojakseen.
Lahdella ei ole omia lapsia, mutta hänen edesmenneellä puolisollaan on kaksi lasta. Puolison kuoleman jälkeen yhteys heihin ei ole kuitenkaan ollut yhtä tiivis kuin ennen sitä.
Lahti itse ajattelee, että kuolema on luonnollinen osa elämää.
– Toivon, että menisin kertalaakista. Että en joutuisi kärsimään.
Olisi hirveän tärkeää nähdä, että vaikka ihminen on kuollut, rakkaus ei kuole. Välittäminen jatkuu muistoissa.
Myös Heli Pruuki on sitä mieltä, ettei suomalaisessa kulttuurissa juuri puhuta kuolemasta. Aihe pelottaa monia. Kuoleva saattaa jännittää muiden kuormittamista ja muut sitä, osaavatko he valita oikeat sanat.
– Vielä ihmisen kuolinvuoteellakin saatetaan teeskennellä, että kohta menet kuntoutukseen ja paranet. Se on surullista ja jättää kuolevan ihmisen yksin, Pruuki sanoo.
Hänen mielestään menetysten käsittelyssä olisi tärkeää antaa kaikenlaisille tunteille tilaa. Suru voi tuoda mukanaan esimerkiksi kaipausta, syyllisyyttä, katumusta, vihaa ja pettymystä elämää kohtaan. Se on inhimillistä.
Surua ei voi eikä tarvitse suorittaa pois.
– Olisi hirveän tärkeää nähdä, että vaikka ihminen on kuollut, rakkaus ei kuole. Välittäminen jatkuu muistoissa. Elämässä on ollut jotain tosi hyvää, eikä kukaan vie sitä pois, Pruuki jatkaa.