Ohrapuuropäivä ja nokkahuilupakko – onko niitä enää kouluissa?
Mikä on parasta ja kamalinta, mitä muistat peruskoulusta? Nokkahuilu, pakkoruotsi ja ohrapuuro ovat jääneet mieleen monelle. Koulu on muuttunut paljon 2000-luvulla, mutta jotkin asiat pysyvät.
Nokkahuilu – uhka vai mahdollisuus?
Nostaako nokkahuilun epävarma ujellus hien sinunkin otsallesi? Monen tuska liittyy muistoihin omasta opintiestä, mutta vähintään yhtä moni kärsii salaa oman jälkeläisen soitosta. Aivan varmasti nokkahuilu on houkutellut musiikin pariin monia, mutta sen aiheuttamaa epävireistä kärsimystä perheenjäsenille ja naapureille on mahdotonta mitata. Ja kärsimys jatkuu yhä lukuisissa peruskouluissa.
Edistystäkin on tapahtunut. Joissain kouluissa soitetaan nokkahuilun sijaan melodikaa, joka onkin monin verroin innostavampi niin lapsen kuin vanhemman näkökulmasta. Pianon koskettimet puhaltimessa suorastaan houkuttelevat tapailemaan omaa suosikkibiisiä. Lisää melodikaa kouluihin!
Ohrapuuropäivä – kasviruokaa ennen kasvisruokatrendiä
Kouluruokailu on järjestetty kaikissa oppivelvollisuuskouluissa jo vuodesta 1948. Se tuntuu yhä luksukselta, kun näkee koululaisia raahaavan mukanaan eväitä muissa länsimaisissa sivistysvaltioissa.
Kouluruokailun terveys- ja tasa-arvohyöty on kiistaton, mutta se on aiheuttanut myös lukuisia traumoja. Moni muistaa, että keittäjä lätkäisi mitään kysymättä lautaselle ison annoksen ruokaa, joka oli pakko syödä – vaikka sitten oksennusta nieleskellen. Muuten ei ollut pöydästä nousemista. Nykyisin oppilaat saavat ottaa ruokansa itse, ja kasvisruoka on monissa kouluissa tarjolla vaihtoehtona kaikille.
Lihaa ei tarjottu edes rikkaalla 1980-luvulla koulussa joka päivä, vaikka moni onkin sillä perusteella vastustanut kasvisruokapäivää. Muistatteko koulun pinaattiletut? Entä ohrapuuropäivän? Tuntui luksukselta saada pehmeää ohrapuuroa ja mehukeittoa koulussa. Se pehmensi arkea. Vilkaisu historiaan kertoo, että ohrapuuroa on tarjottu koulussa jo 1940-luvulla – ja se on yhä koululaisten suosiossa.
Jag heter Gunnel – ruotsia kaikille
Moni osaa ulkoa merkityksettömiä lauseita yläasteen ruotsinkirjasta. (Gunnel har en hund som heter Luffe.) Mutta kuinka moni uskaltaa avata suunsa Ruotsin-risteilyllä ja edes yrittää asiointia ruotsiksi ilman, että epäonnistumisen pelko estää? Tuskin mikään oppiaine on herättänyt yhtä paljon tunteita kuin (pakko)ruotsi. Epäilemättä ruotsinopettajat ovat myös olleet aineensa leimaamana koulujen epäsuosituimpia hahmoja.
Kouluihin toivotaan nyt ruotsinopetusta, joka auttaa käyttämään toista kotimaista ilman paineita. Puhummehan me englantiakin ilman pelkoa virheistä! On mahtavaa, että kieliopinnot alkavat vuodesta 2020 lähtien kaikilla jo ensimmäisellä luokalla. Jo tällä hetkellä osa ekaluokkalaisista opiskelee ruotsia ensimmäisenä vieraana kielenä englannin sijaan.
Hyvästi, hikiset pakkokäsityöt!
Vielä 1980-luvulla kaikki tytöt opiskelivat käsitöitä ja pojat veistoa, eli puutöitä. Molemmat saivat pienen pilkahduksen toisen sukupuolen käsitöistä puolen vuoden kokeilussa – ainakin joissain kouluissa. Voi niitä hikisissä käsissä virkattuja epätasaisia velvollisuuspannulappuja ja silkkaa kärsimystä, kun vasenkätisenä ei millään oppinut virkkaamaan. Osassa kouluista oltiin edistyksellisiä jo viime vuosituhannella, ja puu- tai käsityö oli aidosti valintana sekä tytöille että pojille.
Näissä asioissa tasa-arvo on ottanut mahtavan harppauksen. Sekä tytöt että pojat ompelevat ja tekevät puutöitä, jotka parhaimmillaan yhdistyvät esimerkiksi ommeltuun maisematauluun, jolle nikkaroidaan itse kehys. Eläköön nykyaika!
Koodariksi jo koulussa
Koodaus kuulostaa monen keski-ikäisen korviin täysin mystiseltä salatieteeltä. Mutta kun vilkaisee alakoululaisen matikankirjaan, hoksaa, että tuota minäkin olisin voinut oppia. Koodauksen alkeita opetellaan peleillä, leikeillä ja päättelyllä.
Siitä vain Robogem-lautapeliä pelaamaan tai alakoulun matikankirjaa selaamaan, ja salatieteet aukenevat! Ja koodaus ei muuten ole pelkästään poikien hommaa, kuten ei muukaan matematiikka!