Kristiina Ylikunnari, 53, oli lapsena heppatyttö henkeen ja vereen. Hän vietti paljon aikaa tallilla, hoitamassa eläköityneitä ravihevosia. Lisäksi hän kävi kouluratsastustunneilla ja ratsastusleireillä. Hevoset täyttivät ison osan Ylikunnarin elämästä – tallilta poissa ollessa hän kirjoitti heppapäiväkirjaa.

Harrastus jatkui teini-ikään saakka, kunnes tuli vaihto-oppilasvuosi. Ratsastus ja hevoset unohtuivat vuosiksi. Kolmekymppisenä Ylikunnari yritti elvyttää harrastusta uudestaan, mutta ratsastaminen loppui ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

– En ehtinyt päästä kunnolla vauhtiin. Pian ratsastuksen aloittamisen jälkeen aloin odottaa lasta, jonka vuoksi harrastus jäi taas tauolle.

Tällä kertaa tauko venähti parinkymmenen vuoden mittaiseksi, ja päättyi ystävän sinnikkään kannustamisen ansiosta.

– Ystäväni ehdotti jatkuvasti, että nousisin taas hevosen selkään. Hän sanoi, että ratsastaminen on kuin pyörällä ajo, mutta ei se ihan niin helppoa kuitenkaan ollut, vaikka asiat muistuivat nopeasti mieleen, Ylikunnari kertoo nauraen.

Pian Ylikunnari alkoi käydä säännöllisesti ratsastustunneilla ja aloitti harrastuksen aikuisten alkeiskurssista. Suhtautuminen harrastukseen on hiukan tavoitteellisempaa kuin lapsena, vaikka hän saikin kuulla kanssaratsastajalta, ettei viisikymppinen voisi ratsastaa, saati kehittyä siinä.

– Halusin varman pohjan ratsastamiseen ja oppia uusia asioita, kuten esteratsastusta, josta en lapsena niinkään innostunut. Haluan haastaa itseäni, koska olen huomannut, että edelleen opin ja kehityn. Ikä ei ole mikään este, etteikö voisi ratsastaa, viisikymppinen Ylikunnari sanoo.

Tällä hetkellä Ylikunnarilla on myös vuokrahevonen, jolla hän ratsastaa säännöllisesti. Ratsastustunneilla hän on havainnut, että tuntee kehonsa paremmin kuin lapsena.

– Myös kehonhallintani on parempaa. Ratsastuksen opetus on aikuisille erilaista kuin nuoremmille. Aikuisilla käytetään erilaisia termejä ja ilmauksia.

– Ratsastus on minulle tärkeä osa hyvinvointia. Se on fyysinen harrastus. Ratsastaessa koko kroppa tekee töitä, se vaatii hyvää kehonhallintaa, Ylikunnari kertoo.

Ylikunnarille on käynyt pari kertaa niin, että hevonen on kaatunut ratsastaessa ja hän on tippunut selästä.

– Kaatumiset ovat jättäneet minuun voimakkaan muistijäljen, vaikka niissä ei ole sattunut mitään vakavaa. On vaatinut työstöä, että luotan taas itseeni ratsastajana. Nuorena tippumiset ja kaatumiset sivuutti olankohautuksella ja nousi vain heti takaisin selkään. Aikuisena olen paljon varovaisempi.

Lapsena Ylikunnarille ratsastuksessa oli parasta hevosten helliminen ja kavereiden kanssa yhdessä talleilla vietetty aika. Aikuisena eri asiat tuntuvat merkityksellisiltä.

– Luonnossa oleminen on minulle tärkeää. Kun saan liikkua elävän olennon kanssa, jonka kanssa työskenteleminen vaatii täydellistä läsnäoloa, silloin kaikki muu unohtuu. Ratsastamisessa parasta on se, kun ei ehdi miettiä työasioita tai mitään muuta kuin sitä, mitä juuri sillä hetkellä tekee, Ylikunnari sanoo.

Omaa aikaa kotiäitivuosien jälkeen

Inka Äpätti, 31, palasi joukkuevoimistelun pariin 15 vuoden tauon jälkeen viime syksynä, jolloin häneen voimistelevat tuttavansa perustivat voimistelujoukkueen.

– Ajattelin, että menen nyt ainakin katsomaan, mutta innostuinkin heti kovasti. Tuntui kotoisalta palata oman lajin pariin, Äpätti kertoo.

Nuorena äidiksi tulleella naisella ei ollut vuosiin ollut omaa harrastusta, vaikka liikunnallinen elämäntapa oli säilynyt lapsesta saakka. Äpätin perheessä kodin pyörittäminen on äidin vastuulla, koska yrittäjäpuoliso on arkiviikot poissa kotoa. Lasten kasvettua kouluikäisiksi tuli vihdoinkin äidin oman harrastuksen vuoro.

– Asumme pienellä paikkakunnalla ja lasten ollessa pieniä olin muutaman vuoden lähes eristyksissä. En käynyt muutamaan vuoteen oikein missään, joten siksikin halusin nyt aloittaa oman harrastuksen. Treeneissä näen muita ihmisiä ja samalla saan aikaa itselleni. Se on tärkeää, Äpätti sanoo.

Nuorena Äpätille oli tärkeää kuulua porukkaan. Yhä ystävät ja harrastuksen sosiaalisuus on iso osa harrastusta.

– Säännöllisen harrastuksen myötä tulee myös nähtyä ystäviä säännöllisesti. Yhdessä tekeminen on mukavaa.

Kymmenen hengen joukkue perustettiin sillä ajatuksella, että heidän tavoitteenaan on päästä joukkuevoimistelutapahtumaan esiintymään. Tähtäimessä on myös joukkuevoimistelukilpailut.

– Harjoituksia on 2–3 kertaa viikossa. Yksi joukkueen jäsenistä on päävastuussa treenien suunnittelusta, mutta kokonaisuus viimeistellään yhdessä, Äpätti kertoo.

Harrastuksen aloittaminen tauon jälkeen on ollut palkitsevaa.

– Olin kuvitellut, etten enää tässä iässä oppisi uusia juttuja, mutta on ollut mahtavaa huomata, että edelleen osaan ja pystyn.

Äpätin suhtautuminen harjoitteluun on muuttunut vuosien myötä. Nyt hän osaa olla itselleen lempeämpi.

– Lapsena olin motorisesti lahjakas ja uuden oppiminen oli minulle helppoa, mutta olin myös todella vaativa itselleni. Minulle oli kova paikka, jos en onnistunut. Sellaista painetta ei enää ole.

Äpätti kokee voimistelun raskaammaksi aikuisena. Aikuisen keho on erilainen kuin lapsena. Turhautumista on aiheuttanut raskauksien jäljiltä heikentynyt keskivartalo ja kehonhallinta.

– Jos vaikeat liikkeet eivät ole sujuneet treeneissä, niin en ole lannistunut, vaan päättänyt, että opettelen ne vaikka yksin kotona, Äpätti sanoo.