Vakava sairastuminen on ihmisen elämässä aina kriisin paikka. Se nostaa esiin tunteita ja joukon vaikeita kysymyksiä. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Paranenko minä? Ja jos en, miten puolisoni ja lapseni pärjäävät?

Näistä ajatuksista on syöpään sairastuneiden potilaiden ja heidän perheidensä kanssa keskustellut jo kahdenkymmenen vuoden ajan Florence Schmitt.

Schmitt on vaativan erityistason psykoterapeutti, sairaanhoitaja ja filosofian tohtori, ja hän työskenteli viime syksyyn asti Turun yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrian yksikössä.

Kun ihminen saa kuulla sairastavansa syöpää, reagoiminen on hyvin yksilöllistä, sanoo Schmitt. Sitä on etukäteen vaikea ennustaa. Aiemmilla kokemuksilla on merkitystä, mutta syöpä on silti täysin uusi tilanne.

– Suuri merkitys on elämäntilanteella, jossa ihminen juuri sillä hetkellä elää. Päällä voi olla hankala avioero, yt-neuvottelut työpaikalla tai vaikka omien muistisairaiden vanhempien hoitaminen.

Jos silloin vielä saa kuulla sairastavansa syöpää, kaikki voi tuntua ihan syystä ylivoimaiselta.

Schmitt käyttää elämäntilanteesta myös termiä konstellaatio ja tarkoittaa sillä ikään kuin tähtitaivaan kuviota, jossa elämän eri osat ovat. Kuormittavassa hetkessä jokainen osa on otettava huomioon. Usein potilas ei pysty siihen yksin, ja sen vuoksi syöpäpotilaan hoidossa tarvitaan psykoterapeutteja.

Tarina on tärkeä

Voidakseen selviytyä sairauden tuomasta äkillisesti shokista ja muutoksesta, ihminen tarvitsee Schmittin mukaan kertomuksen. Niin eheän tarinan kuin mahdollista siitä, mitä minulle oikein tapahtuu.

– Haastattelen potilasta ja yritän selvittää mahdollisimman tarkasti, mitä kaikkea hänen elämässään juuri sillä hetkellä on meneillään, ja millaisia tunteita uutinen syövästä on herättänyt, Schmitt sanoo.

Henkisestä hyvinvoinnista huolehtimisen merkitystä korostaa se, että itse syöpäsairauden hoito on Schmittin mukaan hyvin pirstoutunutta: käydään lääkäreiden vastaanotoilla ja eri klinikoilla tutkimuksissa, otetaan koepaloja ja odotetaan tuloksia. Ja odotetaan vielä lisää.

Mielessä voi olla vielä jokin aiempi menetys, jota ihminen ei ehkä ole saanut käsiteltyä. Tällainen voi olla esimerkiksi oman vanhemman kuolema. Uusi kriisi nostaa aiemmat pintaan.

Silloin on tärkeää, että psykoterapeutti auttaa ihmistä näkemään asioiden välisiä yhteyksiä, ja purkamaan möykkyä käsiteltävään muotoon ja osiin.

– Terapeutti voi auttaa ihmistä tekemään omasta elämäntilanteestaan synteesin, joka auttaa ymmärtämään, mistä on kyse.

Schmitt sanoo kohdanneensa myös sellaisia nuoria potilaita, joiden elämään ei ole mahtunut sairautta tai muutakaan epäonnea. Silloin syöpä tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta, eikä ihminen osaa olla empaattinen edes itselleen.

Terapeutin tehtävä on tarjota työvälineitä prosessointiin.

– Silloin ihmistä pitää auttaa vähän enemmän ulos itsestään, kehittämään empatiaa ja näkemään muitakin ympärillään. Usein keskustelen esimerkiksi siitä, millaista potilaan omien vanhempien tai isovanhempien elämä on mahtanut olla.

Mielenkiinto mielenterveystyöhön toi Suomeen

Ranskalainen Florence Schmitt muutti Ranskan Strasbourgista Turkuun vuonna 1983. Hän oli silloin 26-vuotias kokki ja sairaanhoitaja.

Schmittiä kiinnosti skitsofreniapotilainen kokonaisvaltainen hoitotapa, jota oli kehittänyt Turun yliopiston psykiatrian professori Yrjö Alanen. Schmitt halusi tietää enemmän, mutta ensin hänen piti opetella suomen kieli.

– En ollut osannut ajatella, että se olisi niin vaikeaa, Schmitt naurahtaa.

Schmitt oli kotimaassaan erikoistunut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Siinä työssä kieli on tärkeä työkalu. Viiden vuoden jälkeen Schmitt osasi suomea niin hyvin, että pääsi töihin Kupittaan psykiatriseen sairaalaan ja myöhemmin Mielenterveystoimistoon.

Töiden ohessa hän opiskeli itsensä psykoterapeutiksi. Vuonna 1999 Schmitt valmistui myös maisteriksi, ja hänen sosiologian gradunsa käsitteli syrjäytymisen kehitystä kolmessa sukupolvessa.

Kaksi vuotta myöhemmin Schmitt kutsuttiin vetämään EU:n rahoittamaan projektia, jossa kehitettiin palveluja syöpää sairastavien perheille. Piti tutkia, miten syöpäpotilaiden lapset tilanteessa pärjäävät, ja samaan aikaan työryhmä kehitti perheille keskustelumahdollisuuksia.

Työn tuloksista Schmitt kirjoitti väitöskirjan lääketieteellisen tiedekunnan lastenpsykiatrian puolelle ja väitteli 2008. Englanninkielinen väitöskirja käsitteli perheiden tilannetta syövän varjossa.

– Keskeisin löytö oli, ettei syöpä sinänsä aiheuttanut levottomuutta perheessä, vaan se, jos äiti masentui. Näin saattoi käydä, oli äiti sitten potilas tai syöpää sairastavan puoliso. Erityisen huolissani olin yksinhuoltajaäideistä, koska silloin lapset olivat suuressa hädässä.

Tämän työn parissa Schmitt on jatkanut viime vuoden syksyyn saakka, jolloin jäi virastaan eläkkeelle. Vuonna 2019 hänet valittiin vuoden syöpähoitajaksi. Schmitt työskentelee edelleen tuntisopimuksella, mutta varsinainen jatkaja viralle puuttuu edelleen.

Jokainen reagoi eri tavalla

Schmitt kertoo, että toivoa antava työ syöpäpotilaiden ja heidän perheiden kanssa on tärkeää, koska masennusriski on suuri.

– Tutkimukseni mukaan 35 prosenttia syöpäpotilaista sairastui masennukseen puolen vuoden sisällä syöpään sairastumisesta.

Toiset potilaat hätääntyvät ja kääntyvät täysin itseensä, toiset taas vuodattavat tilannettaan jatkuvasti ja kaikille. Suurimpana ongelmaryhmänä Schmitt pitää keski-ikäisiä miehiä.

– He eivät useinkaan puhu tai halua käsitellä asiaa, ja ovat koko ajan vihaisia. Miehen masennus eroaa naisen masennuksesta, ja jää siksi usein huomaamatta. Monilla ihmisillä ei ole kosketusta masennukseensa, vaan olo saatetaan kokea vain väsyneeksi ja uupuneeksi.

Naisten masennus näkyy enemmän aloitekyvyttömyytenä ja kotisohvalle jumittumisena, Schmitt kuvailee. Mikään ei huvita. Työpaikallakaan tilannetta ei välttämättä huomata ennen kuin ihminen lopulta jää sairauslomalle.

Syöpä vaikuttaa paljon myös parisuhteeseen. Kriisi voi Schmittin mukaan joko hitsata pariskuntaa enemmän yhteen tai sitten tehdä näkyväksi jo kauan pinnan alla kyteneitä ongelmia. Tyytymättömyys voi johtaa eroon.

Nainen voi sairastua masennukseen, vaikka syöpä todettaisiin hänen puolisollaan. Miksi? Schmitt sanoo, että nainen kantaa enemmän vastuuta kodista ja perheestä, ja kriisissä vastuu vain lisääntyy.

– Tämä nähtiin koronan aikana. Tilanne kuormittaa naisia enemmän. Kodista ja lapsista huolehtimisen lisäksi nainen tekee paljon metatyötä.

Ajattele muita!

Valtaosa syöpää sairastavista parantuu, mutta eivät kaikki. Silloin kun syöpä on parantumaton, ihmisen arvokkuudesta ja tarpeista tulee erityisesti huolehtia. Yksi keino on Schmittin mukaan auttaa ihmistä näkemään, millä asioilla elämässä on merkitystä.

– Yhteiskunta kasvattaa meitä liian itsekkäiksi. Omien asioiden tavoitteleminen ei kuitenkaan tee meitä onnellisiksi. Syövän tai muun kriisin hetkellä näkyy selvästi, milloin ihminen on onnellisimmillaan: silloin kun hän ajattelee rakkaitaan.

Rakkaiden ajatteleminen ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtiminen on avain toivoon.

Schmitt haluaa korostaa toiveen ja toivon välistä eroa. Toive on se, ettei olisi koskaan sairastunutkaan ja kohta herää painajaisesta. Toivo taas on jotain ihmistä suurempaa.

Usein Schmitt keskustelee potilaiden kanssa siitä, millä tavoin he haluaisivat helpottaa puolisoidensa ja lastensa elämää ja tulevaisuutta.

– Ihminen ei unohda omaa sairauttaan, mutta löytää elämään suuntaa ja merkitystä. Hän ei ole vain syöpäpotilas, vaan myös vanhempi ja puoliso, joka haluaa läheisilleen hyvää. Sen ymmärtäminen tekee onnelliseksi.

Toivo on Schmittin mukaan toivo on juuri se asia, joka voittaa ja jää elämään, vaikka syöpää ei voisikaan voittaa.

– Voin pyytää vanhempia kertomaan lapsille, miten he ovat tavanneet ja rakastuneet. Millaiset vaatteet heillä olivat ja mihin isä äidissä ensimmäisenä ihastui. Sen jälkeen keskustelemme, miten tuota rakkautta voidaan yhdessä vaalia ja pitää hengissä. Se on haaste, ja siinä on toivo.

Syöpä ei tarkoita vain menettämistä, se voi tarkoittaa myös toivon vahvistamista ja jopa uuden luomista.

– Jokainen meistä on vastuussa siitä rakkaudesta, jonka on joskus kokenut, ja vastuussa myös siitä, että se pysyy hengissä.

Schmitt on hoitanut monia loppuun asti myös monia parantumattomasti sairaita. Kukaan ei kuolinvuoteellaan itke, että Balin reissu jäi tekemättä tai Volvon uusin malli ostamatta. Ihminen toivoo, että olisi viettänyt enemmän aikaa ystäviensä ja perheensä kanssa.

– Silloin sanon, että nyt on sen aika.

​

Lue myös:

Annan vatsakivut pelästyttivät pahasti: ”Kivi vierähti lopulta rinnalta”‍

Syöpädiagnoosi mullisti 40 vuotta kestäneen parisuhteen: ”Rakkauden määrä on yllättänyt”‍