1. Nuutajärven vai Humppilan maljakko?

Maljakko näyttää siltä kuin sen sisään olisi saatu jähmettymään pala serpentiininauhaa.

Taidokkaan esineen suunnitteli suomalaisen lasimuotoilun uranuurtaja Gunnel Nyman (1909–1948) vuonna 1947. Hän oli ensimmäisiä muotoilijoita, jotka astuivat lasinpuhaltajamestarin rinnalle kuumaan lasihyttiin muotoilemaan lasia.

Nuorena menehtynyt Gunnel Nyman ehti työvuosiensa aikana luoda omanleimaisen, modernin tyylin, jollaista ei ollut aiemmin nähty. Nykyään Nymanin taidelasia arvostetaan ja hänen lasiesineistään joutuu maksetaan parhaimmillaan tuhansia euroja – pienestä, parikymmentä senttiä korkeasta Nuutajärven lasitehtaan Serpentiini-maljakoistakin vähintään pari sataa.

Mutta mikä on tuo lähes identtinen maljakko – ja miksi sen saa ostettua kirpparilta vain parilla kympillä?

Gunnel Nymanin designia muistuttavan maljakon on valmistanut Humppilan lasitehdas, joka aloitti toimintansa vain pari vuotta Nymanin kuoleman jälkeen.

Yhdennäköisyys ei ole sattumaa. Itse asiassa Humppilan maljakoita valmistivat samat Helanderin suvun lasinpuhaltajat, joiden kanssa Nyman oli työskennellyt Nuutajärvellä.

Helanderit ottivat maljakon perustamansa tehtaansa mallistoon, sillä lasinpuhaltajien mielestä heidän työpanoksensa oli ollut tuotekehityksessä niin ratkaiseva, että heillä oli oikeus valmistaa sitä. Päätös aiheutti aikanaan riidan lasitehtaiden välillä, ja Nuutajärven tehtaanjohtaja uhkasi Humppilaa oikeustoimilla.

Tilanne ratkesi ilman oikeuskäsittelyä, kun Helanderit muokkasivat maljakkomalliaan.

Näin tunnistat aarteen: Humppilan maljakoissa on muutoksen jäljiltä aavistuksen vinompi suu kuin Nymanin alkuperäisessä maljakossa. Sen serpentiinissä on myös enemmän kierteitä ja maljakon muoto on aavistuksen pisaramaisempi kuin Nuutajärven maljakon.

Hyvä tunnistusapu on myös koko: Nuutajärven maljakkoa on kahta kokoa: 38 ja 43 senttimetrin korkuista. Humppilan pienempi maljakko on noin 20 cm korkea.

Kuvassa vasemmalla Nuutajärven Serpentiini-maljakko: Hinta noin 1500 €, signeeraus G. Nyman Nuutajärvi Notsjö

Kuvassa oikealla Humppilan maljakko: hinnat 50–80 euroa, signeeraus Humppila Helander

2. Finelin vai Hackmanin emalikattila?

Kattilan kylkiä koristavat yksinkertaisilla viivoilla ja raikkailla väreillä koristellut vihannekset. Iloiset kuviot ovat osa suositun 1960-luvun kotimaisen Vegeta-sarjan viehätystä, ja ne suunnitteli Arabian keramiikkatehtaan koristesuunnittelija Esteri Tomula (1920–1998).

Kattilakoristelijaksi Tomula päätyi, koska Arabian keramiikkatehtaalla ja emaliastioita valmistavalla Finelillä oli sama omistaja, Wärtsilä. Yritys hyödynsi talonsa suunnittelijatiimiä eri tehtaissa. Tomulan lisäksi Finelin astioita suunnittelivat oman aikansa kärkinimet kuten Kaj Franck ja Antti Nurmesniemi.

Vegeta-kattila oli tuotannossa vuodesta 1965 lähtien 1970-luvun alkupuolelle saakka. Omana aikanaan kattilat olivat arkisia kodin käyttöesineitä, joissa keiteltiin perunoita ja kalasoppaa.

Kun 1960–1970-luvun retrotavaroita alettiin 2000-luvulla kerätä, alkoivat myös emalikattiloiden hinnat nousta. Hyväkuntoisesta Vegeta-kattilasta, jonka emalipinta on ehjä ja kuvioiden värihehku tallella, joutuu nykyisin maksamaan 60–120 euroa kattilamallin koosta riippuen.

1960-luvun värikäs henki ja Esterin Tomulan kädenjälki on inspiroinut monia tämän päivän kuviosuunnittelijoita. Useisiin uusin kattiloihin on haettu Vegetan iloista ja nostalgista tunnelmaa. Esimerkiksi Hackman toi pari vuotta sitten mallistoonsa Kesäkattilan, jonka kuvioihin Dog Design haki mummolan ja kesämökin tuntua.

Näin tunnistat aarteen: Uuden Kesäkattilan tunnistaa Vegetaa yksinkertaisemmasta kuvioinnista. Toisin kuin Finellin klassikko, Hackmanin kattila ei ole ainakaan toistaiseksi noussut keräilykohteeksi.

Kuvassa vasemmalla Finelin hyväkuntoinen Vegeta-kattila: 60–120 euroa

Kuvassa oikealla Hackmanin Kesäkattila: parikymmentä euroa. Jälleenmyyntihinta kirpputoreilla ei ole vielä vakiintunut, sillä kattilan myynti kaupoissa loppui vasta vähän aikaa sitten.

3. Alkupräinen Aino Aalto -astia vai Karhulan lasia?

Vuonna 1932 Karhula-Iittala järjesti lasiesineistä muotoilukilpailun, jonka voittajiin kuului Bölgeblick-niminen ehdotus. Tämän yksinkertaisen ja funktionalistisen astiaston oli hahmotellut arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949).

Hänen lasisarjansa otettiin tuotantoon seuraavana vuonna. Koska Aino Aallolla ei ollut aiempaa kokemusta käytännön lasinvalmistuksesta, hän sai tehtaalta avukseen kokeneen lasisuunnittelijan Göran Hongellin (1902–1973), joka hioi Ainon kilpailuehdotuksen tuotantokelpoiseksi. Hogell piirsi myöhemmin itsenäisesti sarjaan uusia osia, kuten karahvin.

Bölgeblick-sarjan tunnistettava piirre on porrastetusti laseja kiertävät kehät. Ensimmäiset 1930-luvulla valmistetut versiot näyttivät hyvin erilaisilta kuin nykyiset Aino Aalto -nimeä kantavat lasit. Alkuperäisissä laseissa oli paksu, porrastettu seinämä. Se osoittautui kuitenkin tuotannon kannalta haastavaksi, ja malleja alettiin muokata jo 1930-luvulla tuotantoon paremmin sopiviksi.

Lasiston ensimmäiset tuotantosarjat 1930-luvulta ovat nyt harvinaisia keräilyaarteita. Esimerkiksi yhdestä kulhosta on maksettu huutokaupoissa satoja euroja, parhaimmillaan yli 1500 euroa. Sen sijaan uustuotannossa olevat nykymallit eivät vastaaviin hintoihin nouse.

Aino Aallon lasisto innoitti muitakin suunnittelijoita puristelasien muotoilussa. Itse asiassa jo Aallon ensimmäiset yhteistyökumppanit Göran Hongell ja Karhulan lasitehdas ryhtyivät muokkaamaan Aallon ideasta omia toisintojaan.

Lasitehtaan mallistossa oli kaksi sarjaa, joissa voi nähdä Bölgeblick-vaikutteita. Vuosina 1937–1959 tuotannossa olleessa Mainingissa sekä seuraavan vuosikymmenen Uurto-sarjassa (1940–1959) on hyödynnetty samaa kehämäistä ideaa kuin Aino Aallon kilpailuvoitossa.

Maininki ja Uurto ovat sympaattista, vanhaa puristelasia, mutta niiden hinnat eivät ole kohonneet lähellekään 1930-luvun Bölgeblickien huippuhintoja. Karhulan 1940–50-luvun lasia voi ostaa kohtuuhintaan kirpputoreilta.

Näin tunnistat aarteen: Nettikirpputoreilla Maininkia ja Uurtoa väitetään usein virheellisesti Aino Aallon suunnittelemiksi. Bölgeblick-sarjan alkuperäiset esineet ovat muodoiltaan suoremmat ja selkeämmät kuin Karhulan Maininki-sarjan lasi. Maininki-sarjassa muodot ovat pehmeämmät ja seinämän porrastus on matalampaa kuin Aino Aallon malleissa.

Kuvassa vasemmalla Aino Aalto -sarjan ensimmäisen tuotantosarjan astioita: alkuperäinen 1930-luvun kannu noin 400–450 euroa (Vastaava esine uustuotannossa: uutena noin 60–80 euroa, käytettynä 30–50 euroa)

Kuvassa oikealla Maininki-kannu noin 30–40 euroa, pieni kulho tai kermakko noin 10 euroa.

​

Jos haluat varmistua esineen suunnittelijasta, tutustu muotoilijoista ja tehtaista tehtyihin kirjoihin, vanhoihin myyntiluetteloihin tai museoiden kuva-arkistoihin, kuten Finnaan‍. Niistä näkee alkuperäisten esineiden muodot.

​

Asiantuntija: Antiikkiliike Bisarrin Marjo Erkko

​

Lue myös: Viisi kodin esinettä, joista on tullut keräilykohteita