Kiertelin vuoden 1988 tapaninpäivänä maailman suurimmaksi itseään mainostaneessa kirjakaupassa Torontossa, kun käteeni osui Alan S. Blinderin¹ juuri julkaisema kirja Hard Heads, Soft Hearts: Tough Minded Economics for a Just Society.

Tuosta kirjasta jäi nuoren taloustieteen jatko-opiskelijan mieleen yksi nyt ajankohtaiselta tuntuva asia, minkä vuoksi kaivoin kirjan varastokopin peränurkan kaapin pohjalta.

Kirja on aikansa lapsi. Tuossa ajassa on silti yllättävän paljon yhtäläisyyksiä nykypäivään, ja sitä on hauska lueskella nyt liki neljä vuosikymmentä myöhemmin. Nämä yhtäläisyydet eivät silti olleet mielessäni, kun kaivelin kirjaa esille. Syynä oli Risto Murron kasvutyöryhmän raporttia seurannut keskustelu.

Murron raportissa on esitelty kymmeniä toimia, joita toteuttamalla voitaisiin pyrkiä vahvistamaan talouskasvua Suomessa. Muutamia niistä on nostettu esille keskustelussa eri syistä. Ei vaikuta siltä, että tästäkään paketista olisi toteutumassa kovin monta esitystä.

Pitkälti sama kohtalo on ollut muillakin vastaavilla työryhmillä.

Tämä ei yllätä. Talouspoliittisia uudistuksia, joista kukaan ei kärsisi, eivätkä ne aiheuttaisi kustannuksia veronmaksajille, lienee aika mahdoton löytää. Tyypillisesti yleistä hyötyä lisäävästä toimesta kärsii aina osa ihmisistä ja yrityksistä.

Pienenkin joukon kärsimä tappio nostaa usein äänekästä vastarintaa, vaikka vastapainona olisi paljon suurempi hyöty yhteiskunnalle. Yhteiskunnallinen hyöty kun tapaa jakautua isolle joukolle pieninä muruina. Niinpä uudistus kaatuu. 

Ratkaisu tähän on paketoida eri toimet. Kaikille pitäisi olla sopivasti kirpeää ja makeaa. Jos toimet lähtökohtaisesti ovat yhteistä hyvää nostavia, paketti voidaan saada hyväksyttyä kokonaisuutena.

Tämä oli minulle Blinderin kirjan keskeisin anti. Esimerkkinä Blinderilla oli Yhdysvalloissa 1980-luvulla tehty verouudistus, mitä taidetaan kaipailla Suomessakin.

Tämän päivän diilien tekemisen maailmassa paketoiminen ei tunnu varmaankaan kovin kummoiselta oivallukselta. Talouspolitiikassa onnistunut paketti ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Tästä huolimatta tällaisia pakettiratkaisuja ei hetimiten tule mieleen, ellei hallitusohjelmia pidetä sellaisina.

Siispä. Seuraavan kasvutyötyhmän pitäisi laatia tällainen pakettikokonaisuus sen sijaan, että listataan vaikkapa 41 kasvutoimenpidettä. 

Ja lopuksi se vitsi. Ronald Reaganinhan kerrotaan sanoneen, että talouspolitiikan teko olisi helppoa, jos jostain löytyisi yksikätinen ekonomisti.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa ekonomistivitsi, johon hänet yhdistetään. Hänen kerrotaan myös arvuutelleen, millainen on ekonomistien Trivial Pursuit -peli. Siinä on sata kysymystä ja 3000 vastausta.

¹Lieneekö Princetonin professori ollut tuolloin akateemisen uransa huipulla? Seuraavalla vuosikymmenellä hän ennätti neuvoa Bill Clintonia ja joutua nokikkain Alan Greenspanin kanssa lyhyen keskuspankkiuransa aikana. Nykyään hän kynäilee kärjekkäitä kirjoituksia ainakin WSJ:iin.