Suomessa noin puolet metsistä ovat vakuutettuja. Vakuutusmäärä perustuu kuitenkin puun hintaan, ei metsän arvoon eläinlajien ja mikrobien ylläpitäjänä, hiilen sitojana tai hapen tuottajana. Tulvavakuutukset korvaavat rakennusten arvoja, mutta eivät pohjaveden mahdollista pilaantumista kemikaaleista, eläinten ympäristön tuhoutumista, eroosiota tai maaperän mahdollista köyhtymistä. 

Vakuuttajan näkökulmasta luontovahinkoihin liittyy kolme haastetta, joita käsittelen seuraavaksi.

1. Epämääräinen riski

Se, miten esimerkiksi ilmaston lämpeneminen vaikuttaa eri maihin ja eri ympäristöihin, on monimutkaista. Erilaiset  elinympäristöt, kuten metsät ja koralliriutat, ovat kokonaisuuksina hyvin monimuotoisia, ja eri lajien riippuvuudet toisistaan kuin massiivinen verkko, jossa kaikki ovat jollakin tavalla riippuvaisia toisistaan. Samalla ne sopeutuvat muutoksiin melko helposti, ainakin pidemmällä aikavälillä.  

Vakuutusalalla emme ole tottuneet tällaisiin riskeihin: paloriskit ja myrskyt ovat meille tuttuja, mutta biosfääri ei. Vakuutusala on tyypillisesti varovainen, koska epämääräiset riskit voivat puraista ikävällä tavalla. Ennustettavuus onkin eräs tärkeimmistä asioista riskien vakuuttamiskelpoisuuteen. 

Vakuutusmielessä siis meillä ei välttämättä ole tuotetta näiden riskien kattamiseen. Markkinoilla on toimivia katastrofimallinnuksia esim. hurrikaanivahingoille, mutta ei laajasti luonnolle aiheutuville vahingoille. 

2. Riskillä ei ole omistajaa 

Yleinen hyvä tai yhteishyödyke, englanniksi ”common good” on hieno asia. Tämä tarkoittaa, että kaikki yhteisön jäsenet voivat hyötyä jostakin yhteisestä asiasta.  

Luonnolla on tässä monta korvaamatonta roolia. Taloudellisesti hyötyä saadaan luonnonvaroista ja turismista, ruokatuotanto on riippuvainen pölyttäjistä, suoalueet suojaavat tulvilta ja ihan silkasta luonnonkauneudesta saa suurta iloa. Mutta samalla tavalla kuin suuren suvun yhteisellä kesämökillä, ongelmaksi muodostuu se, että kun moni jakaa jonkun asian, niin kukaan ei välttämättä koe tarpeeksi omistajuutta, jottei yhteinen asia pääsisi rapistumaan.  

Vakuutusmielessä tämä yksinkertaisesti johtaa siihen, että vakuutuksen maksaja puuttuu. 

3. Korvauksen määrä ja kohde ovat epäselviä, maksaminen kestää 

Kahdesta edellisestä ongelmasta seuraa se, että emme tiedä, mitä pitäisi korvata ja kenelle. Suuri osa tuhosta on aiheutunut luonnolle, eläimille ja hyönteisille, mutta mitä iloa on rahallisesta korvauksesta tässä tilanteessa?  

Vahingon määrää onkin yhtä hankala selvittää kuin suojeltavan kohteen arvoa muutenkin, ja tämän alan asiantuntijoita ei ole. Suurin osa luontoa koskevista vakuutussuojista ovatkin vastuuvakuutuksia, jotka suojaavat luontoa vahingossa pilanneet tahot korvausvaateiden osalta.  

Pilaantumisasioissa voi kuitenkin mennä pitkä aika ennen kuin syyllinen on selvitetty ja myöntänyt vastuunsa. Jos jokainen tunti on tärkeä vahingon rajoittamiseksi ja korjaamiseksi, aikaa ei ole hukattavana. 

Voidaanko luonnon vakuuttamiseen liittyvät haasteet ratkaista?  

Edellä mainitut haasteet eivät kuitenkaan ole mahdottomia ratkaista. Taloustieteilijöillä on jo malleja, miten laskea arvoa luonnolle, ja biologit ovat tehneet paljon työtä luonnon monimuotoisuuden hyödyistä ja hyödyntäjistä. Tämä tarkoittaa, että pystyisimme, jos vain tahtoa löytyy, melko hyvin löytämään keskeisimmät yhteisen hyvän omistajat ja sidosryhmät. 

Kun eräänlaista arvoa voidaan laskea yhteiselle hyvälle, niin suojan hintaa voidaan verrata suojeltavaan arvoon. Maksajan löytyminen on sitten paljon yksinkertaisempaa. 

Kaikelle ei tarvitsekaan laskea selkeätä arvoa. Vakuutusturvan osalta voisi riittää arvio ennallistamisen kustannuksista. Tärkeintä on, että vahingoittunut tai tuhoutunut luonto saadaan mahdollisimman nopeasti palautettua mahdollisimman hyvin.

Jos vielä sitoo korvauksen ennalta määriteltyyn asteikkoon, eli esimerkiksi tietyn voimakkuuden myrsky tai tiettymäärä päiviä ilman sadetta oikeuttaa määriteltyyn korvaukseen (tätä kutsutaan parametriseksi vakuutukseksi), korvauksen maksaminen voi olla erittäin nopeaa. Ei tarvitse tutkia vahinkoa ennen kuin maksetaan, vaan riittää, että kolmas osapuoli, yleensä viranomainen, vahvistaa kriteereiden täyttyneen. 

Esimerkkejä luonnon vakuuttamisesta on

Ilmeisesti maailman ensimmäinen laatuaan oleva luonnolle myönnetty vakuutus tehtiin maailman toiseksi suurimmalle riutalle, Mesoamerikan riutalle. Koska riutta suojelee rannikkoa eroosiolta, ja ranta-alue on tärkein tulojen (turismin) lähde, niin vakuutuksella suojataan riuttaa. Samalla myös esimerkiksi kalastus ja ranta-alueiden asuinalueet ovat monella tavalla riippuvaisia riutasta.  

Vahingon, yleensä myrskyn, satuttua paikalliset koulutetut riuttojen ennallistajat ryhtyvät heti paikkaamaan vahingoittunutta riuttaa. Lokakuussa 2020 myrsky vahingoittikin riuttaa, ja vakuuttaja Swiss Re maksoi nopeasti noin 800 000 dollaria ennallistamiskulujen maksamiseksi. Alueen elinkeinoelämä toipui nopeasti. Vakuutuksen on järjestänyt alueen paikallishallinto, ja vakuutusmaksu hoidetaan ylimääräisellä turismiin kohdistuvalla lisäverolla. 

Miksi luontoa pitäisi vakuuttaa? 

Voidaan siis sanoa, että luonnon vakuuttaminen on mahdollista. Ennen kuin tätä voidaan harjoittaa laajamittaisesti, on kuitenkin saatava enemmän selkeätä tietoa ja malleja luonnon arvosta ja hyödyistä sekä ennallistamisen kustannuksista. Myös maksajia pitäisi löytyä.  

Finanssimarkkinat ovat jo nyt melko isosti mukana kattamassa luonnonilmiöiden aiheuttamia taloudellisia vahinkoja rakennetulle ympäristölle niin sanottujen katastrofibondien kautta, mutta niiden edellytys ovat vakiintuneet katastrofimallinnukset, joiden avulla riskejä voi arvioida. Luontovahingoille ei vielä löydy sellaista, mutta on toivottavasti tulossa.  

Luonnon vakuuttaminen voi tuntua vain omituiselta ajatusleikiltä, mutta asia itsessään on vakava. Yhteiskunnan toipumisen nopeus on moneen kertaan osoitettu olevan yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja etenkin vakuuttamisasteeseen, eli kuinka paljon nopeaa rahaa löytyy vaurioiden korjaamiseksi. Eikö kannattaisi soveltaa samaa menetelmää luontoon?