Katastrofi ja korvaukset: onko valtio aina paras maksaja?

Katastrofin sattuessa valtion rooli on elintärkeä. Pelastuslaitos pelastaa, sairaalat hoitavat, ja jopa puolustusvoimia voidaan käyttää metsäpalojen sammuttamiseen. Savuavan talon raunioilla korostuvat kuitenkin myös rahallisen korvauksen nopea saaminen ja korvauksen määrä. Tässä tarkemman rajan vetäminen valtion ja vakuutusyhtiöiden vastuiden ja osaamisen välille on välttämätöntä suojavajeen kuromiseksi.

Teksti Jon Aalto, johtaja, jälleenvakuutus ja KV-palvelut @AaltoJon
Julkaistu 29.9.2021

Katastrofeista toipuminen vaatii rahaa, riihikuivaa, nopeasti saatavissa olevaa rahaa. Katastrofin tapahduttua ensiapuna valtiovallan apu on korvaamaton. Mutta mitä tapahtuu kun akuutti tilanne on ohi? Palanut talo ei rakenna itseään uudestaan palon sammuttua, eikä yrittäjän menettämä kate maagisesti palaudu tulvaveden lähdettyä liiketiloista.

Tässä vaiheessa rahan rooli korostuu. Mutta mistä se tulee? Parhaissa tapauksissa raha tulee melkein heti, ja silloin se tulee lähes aina vakuutusyhtiöltä tai vahingon kärsineen omista säästöistä. Erityisesti isojen vahinkoriskien kohdalla vakuuttaminen on selvästi fiksumpi – ja myös taloudellisesti järkevämpi – riskienhallintakeino kuin omien säästöjen kerryttäminen. Mutta onko säästäminen tai vakuuttaminen edes tarpeen? Vai onko juuri valtion rooli pelastaa kansalaiset ja yritykset taloudelliselta ahdingolta? 

Mahdollinen valtion tuki näissä tilanteissa olisi tietenkin vahinkoa kärsineille suuri helpotus, eikä toivottavasti kukaan kyseenalaista hyvinvointivaltioiden olemassaolon tarkoitusta. Tällaisilla etukäteen suunnittelemattomilla tuilla on kuitenkin sama ongelma kuin hyväntekeväisyydellä: sen saamisesta ei voi olla varma, ja tuen määrä ei välttämättä ole suhteessa kärsittyyn vahinkoon. Ja niin hyvin kuin valtiot hoitavat juoksevia velvoitteita ja maksujaan, niin yllättävien uusien tukien kanssa aikataulu venähtää helposti pitkäksi.  

Ajatellaanpa vaikka Saksaa. Tämän kesän suurtulvien aiheuttamista vahingoista arviolta vain 20 prosenttia on suojattu vakuutuksilla. Valtio on kuitenkin nyt päättänyt korvata (vakuuttamattomat) vahingot 80 prosenttisesti. Jos talon arvo oli puoli miljoonaa, niin omistajan maksettavaksi jää siten ”vain” 100 000 euroa. Iso summa, mutta huomattavasti parempi kuin koko vahingon jääminen omalle kontolle. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Ehkä ei kuitenkaan.  

Tukien saaminen kestää, koska oikeastaan minkään valtion normaaliin osaamiseen ja toimintatapaan ei kuulu taloudellisten vahinkojen arviointi ja nopea maksu ennalta määrittelemättömille tuen saajille, vieläpä nopeassa aikataulussa. Saksassa on tulossa vaalit, joten tällä kerralla korvausten lupaamisessa saattaa olla mukana myös hieman poliittista laskelmointia.

Edellisten Saksan suurtulvien sattuessa vuonna 2002 hallitus päätti myös korvata vahingot – silloinkin vaalit olivat tulossa. Kumisaappaissa tepastellut liittokansleri Gerhard Schröder lupaisi korvauksia. Lähinnä entinen Itä-Saksan alue kärsi kyseisestä tulvasta ja vakuutusaste oli siellä alhainen, lisäksi työttömyys korkealla, ja Schröder voittikin vaalit toisen suuntaisista etukäteisarvioista huolimatta.  

Ilmiö ei ole vieras Suomessakaan. Suomessa satovakuutusta ei osta kovin moni maanviljelijä, vaikka valtio lopetti jo vuonna 2016 satovahinkojen korvaamisen. Ylivoimaisesti suurin osa maanviljelijöistä päätti kuitenkin olla ottamatta vakuutuksia tälle riskille.

Moni saattoi ajatella, että valtio tukee satovahingon sattuessa kaikesta huolimatta, sanoi se etukäteen mitä tahansa. Kiinnostus satovakuutuksia kohtaan pysyikin vaatimattomana, ja esimerkiksi Pohjola Vakuutus lopetti satovakuutusten tarjoamisen hyvin pienen kysynnän takia vuoden 2019 lopussa. 

Mutta entä jos poliittista onnea ei olekaan mukana? Tai jos valtiossa on toinen kriisi menossa, eikä rahakassa ole Bundesbankin tasoa? Entä jos valtion käsitys menetyksistä ei ole missään suhteessa menetettyyn omaisuuteen tai katteeseen, tai jos korvauksen saaminen tai edes lupaus siitä kestää kauan? Mitä tehdä, kun uudelleenrakentaminen ei alakaan nopeasti ja henkilöstölle ei voi maksaa palkkaa?  

Näyttääkin siltä, että valtioiden epäselvät käytännöt ja ihmisten joskus epärealistiset odotukset avusta, ovat yksi tekijä niin sanotussa suojavajeessa, eli todellisen vahingon ja saatavan korvauksen erotuksessa. Syntyy kierre, jossa riskeiltä ei suojauduta kunnolla, koska ajatellaan valtion pelastavan.

Valtio taas kokee olevansa taas pakotettu tekemään jotakin, ainakin osittain. Korvaukset ovat mitä ovat, ihmiset ja yritykset ovat heikommassa tilanteessa, ja toipuminen kestää pidempään. Pahin seuraus on se, että harva miettii laajemman turvan hankkimista, koska olettaa asian olevan jotenkuten kunnossa. Yhteiskunnan toipumiskyky, resilienssi, heikkenee.

Erittäin massiivisten tai systeemisten vahinkojen kattamiseen toisaalta ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin valtiot, koska vakuutusyhtiöt eivät pysty kattamaan kaikille yhtä aikaa tapahtuvia vahinkoja. Muissa tilanteissa vakuutusyhtiöiden tarjoama suoja ja palvelu toimii yleensä paremmin kuin valtion tuki. 

Suomen vakuutusyhtiöt käsittelevät arviolta kolme miljoonaa vahinkoilmoitusta normaalin, ei-korona vuoden aikana, Pohjola Vakuutus näistä noin 900 000 kappaletta. Meillä on siis valmiudet hoitaa hyvin isoja määriä vahinkoja nopeasti, ymmärrämme ihmisten ja yritysten taloudelliset realiteetit, ja vahinkojen arvioiminen on leipälajimme.

Valtion rooli katastrofien hoitamisessa on tietenkin kiistaton ja elintärkeä, mutta tarkemman rajan vetäminen valtion ja vakuutusyhtiöiden vastuiden ja osaamisen välille on välttämätöntä, jotta suojavajetta voitaisiin kuroa pienemmäksi. Näin voidaan paremmin suojata Suomea: niin sen kansalaisia kuin yrityksiäkin.

On luonnollista, että valtioilla on rooli suojavajeen täyttämisessä, siltä osin kun se minimoi riskien realisoitumista. Mutta jos valtiosta tulee toimija, joka indikoi teoillaan ryntäävänsä apuun, mutta riskin toteuduttua ei siihen inhimillisessä ajassa tai korvausmäärässä kykene, olemme vain lisänneet suojavajeen määrää.

Kirjoittaja Jon Aalto vastaa Pohjola Vakuutuksen jälleenvakuutuksista ja kansainvälisestä verkostosta. Oltuaan keskellä kolmosluokan hurrikaania hän kiinnostui entistä enemmän luonnonkatastrofien voimasta. Jon on työskennellyt Pohjolassa Vakuutuksessa lähes 20 vuotta.