Euroopan poliittinen kenttä on myllerryksessä. Useissa EU-maissa vanhat puolueet ovat viime vuosina joutuneet ahtaalle uusien poliittisten liikkeiden haastaessa niiden aseman. Tätä muutosta on kuvattu sopeutumiseksi jälkiteollisen yhteiskunnan poliittiseen asetelmaan, jossa vahvimmat poliittiset jakolinjat eivät enää kulje oikeisto-vasemmisto akselilla.

Suhtautuminen globalisaatioon, kansainvälistymiseen ja maahanmuuttoon jakaa eurooppalaisia yhteiskuntia nyt vähintään yhtä vahvasti. Kansallismielisten puolueiden synty ja vahvistuminen heijastelee tätä murrosta. Murrokseen liittyy usein myös vahva populismi, jossa vanhaa valtaa haastetaan kansan ja eliitin välille rakennetun vastakkainasettelun varaan.

Euroopan integraatio on tässä poliittisen kentän murroksessa sijaiskärsijä. Monessa Italian tai Puolan tapaisessa lähtökohdiltaan EU-myönteisessä maassa myös integraatio joutuu tulilinjalle, kun poliittiset liikkeet haastavat perinteisiä puolueita. Italiassa vuosituhannen alussa räjähdysmäisesti kasvanut Viiden tähden liike miellettiin EU-kriittiseksi voimaksi, kunnes se yllättäen ryhtyi tunnustelemaan itselleen paikkaa hyvin EU-myönteisessä ALDE-liberaaliryhmässä Euroopan parlamentissa.

Puolan EU-kriittistä hallituspolitiikkaa seuratessa on vaikea uskoa, että hallituksen valtaan nostanut kansa osoittaa mielipidetiedusteluissa suurta tukea EU:lle ja jopa sen federalistisille kehityssuunnille. Niin Italiassa kuin Puolassa ja Unkarissakin vallanpitäjiä kannattelevat muut asiat kuin EU-kriittisyys, joka tulee heidän eliitinvastaisen ohjelmansa sivutuotteena.

​

​

​

​

​

Uusien poliittisten liikkeiden EU:n vastainen potentiaali, ja kansalaisyhteiskuntien jakautuminen, on kuitenkin saanut perinteiset puolueet EU-politiikassaan varuilleen. Pitkälle meneviä integraatiomyönteisiä visioita ei Ranskan presidentti Emmanuel Macronia lukuun ottamatta ole juurikaan rohjettu esittää. Kevään europarlamenttivaaleihin mentäneenkin tästä syystä pitkälti sammutetuin lyhdyin tilanteessa, jossa monessa EU-maassa pelätään EU:n vastaisten liikkeiden vyöryä Euroopan parlamenttiin.

Takavuosien kriisitunnelmien hellitettyä nyt olisi kuitenkin aihetta nostaa varjoon jääneitä EU-poliittisia aiheita vaalikeskusteluun. EU:n on huolehdittava taloudellisesta kilpailukyvystään ja roolistaan avoimen maailmantalouden ja vapaakaupan puolestapuhujana tilanteessa, jossa suurvaltapolitiikka ja protektionismi jyräävät sen ympäristössä.

Vapaakaupan globaalien pelisääntöjen rakentaminen on nyt vahvasti unionin harteilla, ja siihen on haettava kansalaisilta valtakirja. Unionin uudet panostukset sen jäsenmaiden ja kansalaisten kokonaisvaltaisen turvallisuuden vahvistamiseksi on niinkään tuotava vaalien aiheeksi. Tämä kenttä on laaja ja ulottuu puolustusvälinehankintojen koordinoinnista ja rajaturvallisuudesta aina unionin päätöksentekokyvyn sekä vaalien koskemattomuuden turvaamiseen. Myös ilmastonmuutoksen torjunta on osa tätä politiikkaa.

Näistä asioista puhuttaessa EU:n tarve käy ilmeiseksi. Ilman unionia sen suurimmatkin jäsenmaat olisivat pieniä ja voimattomia globaalien haasteiden edessä. EU:n lippua on hyvä pitää korkealla asialähtöisesti.

​

Teija Tiilikainen on Ulkopoliittisen instituutin johtaja sekä Ulkopolitiikka-lehden vastaava päätoimittaja. Hän aloitti Ulkopoliittisen instituutin johtajana vuonna 2010. Hänen asiantuntemustaan on Euroopan integraatio ja aatehistoria, EU:n poliittiset instituutiot sekä yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, eurooppalainen turvallisuuspoliittinen järjestelmä, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Tiilikainen väitteli valtiotieteiden tohtoriksi Åbo Akademista vuonna 1997. Hänen viimeisin julkaisunsa The changing global order and its implications for the EU on tämän vuoden maaliskuulta.