Vanhetessa löydämme elämän merkityksen, ajattelee Sirkka-Liisa Kivelä

Kun yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä tutki vanhusten depressiota 80-luvulla, hän törmäsi hyvin negatiiviseen vanhuuskäsitykseen.

Puolison kuoltua vuonna 2020 Kivelä alkoi lukea tuoreita tutkimuksia vanhuudesta. Hän riemastui, sillä niissä ikääntyminen esitettiinkin myönteisessä valossa.

Vanhuustutkija Lars Tornstamin positiivisen ikääntymisen teorian mukaan vanhuuteen liittyy kypsyyttä, viisautta ja luovuutta. Kivelä inspiroitui ja alkoi lukea 2000-luvulla julkaistuja yli 65-vuotiaiden runoilijoiden runoja. Tutkimustiedosta ja runoista syntyi tietokirja Vanha löytää itsensä ja maailman.

– Hämmästyin siitä, että ikääntyvät runoilijat kuvasivat vanhenemista ja kuolemaa hyvin tasapainoisesti. Runoista välittyi kaunis mutta realistinen maailma.

Kivelä korostaa menneisyyden muistelun tärkeyttä. Sen kautta oppii jäsentämään elämäänsä ja ymmärtämään valintojaan. Suuret ikäluokat ovat antaneet arvokkaan työpanoksen Suomen rakentamiseen sodan jälkeen.

Vanhuudessa luodaan uusi suhde todellisuuteen. Se vapauttaa meidät rooleista: ihminen saa olla oma itsensä.

– Meistä tulee vanhetessa armollisia itseämme kohtaan, kun tajuamme, että elämässä tehdään myös virheitä. Muistojen kautta voi oivaltaa, että omalla elämällä on ollut jotain merkitystä ajan virrassa.

Vanhuus on syvällinen elämänvaihe, jossa luodaan uusi suhde todellisuuteen.

– Vanhetessa löydämme itsemme ja elämämme merkityksen. Se vapauttaa meidät kaikista rooleista: ihminen saa olla oma itsensä.

Luovuus avautuu

Vanheneminen lisää luovuutta ja mielikuvitusta. Ihminen palaa ikään kuin lapsen tasolle assosioidessaan vapaasti, mutta mukana on iän tuomaa kypsyyttä ja loogisuutta.

– Vanhukset eivät ole niin vahvasti sidottuja yhteiskunnan normeihin. Se on valtava voimavara.

Vuosikymmenet tutkijana toiminut Kivelä alkoi hyödyntää omaa luovuuttaan kirjoittamalla tietokirjoja. Nyt hän haaveilee novellien kirjoittamisesta.

– Se olisi aivan uudenlainen keino vapautua tutkijan roolista. Novellit ja romaanithan ovat loppujen lopuksi tunneperäistä tekstiä, jota en ole koskaan saanut kirjoittaa.

Luovuus ilmenee vanhana eri tavoin. Yksi alkaa tanssia balettia, toinen kirjoittaa näytelmän ja kolmas kunnostaa ränsistyneen talon. Kivelä tuntee pariskunnan, joista toinen ryhtyi eläkkeellä taiteilijaksi ja toinen alkoi risteyttää ruusuja.

– Uuteen luovuuteen, itsensä löytämiseen ja vapautumiseen liittyy myös tietty veitikkamaisuus. Monet vanhukset uskaltavat olla erilaisia. Siihen liittyy myös tyylikkyyttä: on tyylikästä olla vanha.

Rakkaus laajenee rajojen yli

Parisuhteet muuttuvat vanhetessa. Mukaan tulee enemmän huolenpitoa, yhdessä muistelua ja toisen arvostamista. Myös seksuaalisuus hidastuu, mutta toisaalta seniorit löytävät Kivelän mukaan uusia seksuaalisia tapoja.

– Rakkaus laajenee lapsenlapsiin, ystävyyssuhteisiin ja myös kuolleisiin läheisiin. Luonto alkaa kiinnostaa monia hurjasti. Vanhat ihmiset voivat tuntea, että he koostuvat samoista palasista kuin sisäkukka tai ulkona kasvava koivu. Vanhetessa menemme rajan yli.

Aikakäsityskin muuttuu. Elämä saattaa tuntua lyhyemmältä kuin olisi kuvitellut.

– 70 vuotta meni huminalla ohi. Vanhana täytyy priorisoida: mitä harrastan, mihin minä enää ehdin?

Voisi miettiä jo 50–60-vuotiaina asumistaan sen pohjalta, että lähellä olisi ystäviä. Jos menee huonoon kuntoon, muut voisivat auttaa.

Fyysinen haurastuminen on pakko tunnustaa, mutta se ei määritä kaikkea.

– Vanhat ihmiset oppivat toimimaan kehonsa kanssa. Yhtenä aamuna ei pääse sängystä ylös, toisena aamuna on niin virkeä, että voi tuosta vain humauttaa kauppaan.

Kivelä on surullinen siitä, että niin moni vanhus pelkää kuolemaa. Jokaisen pitäisi miettiä, mitä kuolema itselle merkitsee. Yksi näkee kuoleman täydellisenä loppuna, toinen uskoo kuolemanjälkeiseen elämään.

– Kuoleman käsittelyä pitäisi lisätä yhteiskunnassa.

Yhteisöllisyyttä tarvitaan

Suomessa on vahva yksin asumisen ihanne. Siitä kärsivät etenkin vanhukset, joiden toimintakyky on heikentynyt. Kaikilla ei ole ystävyyssuhteita.

– Tätä minä suren. Pidän meidän kulttuuriamme eristyneisyyteen taipuvaisena. Yhteisöllisyys on aivan liian vähäistä.

Kun Suomi teollistui 70-luvulla hurjaa vauhtia, ihmiset muuttivat kaupunkeihin, mutta maaseutukulttuurin yhteisöllisyys jäi jälkeen.

Kun olin mieheni omaishoitaja, me lähdimme joka päivä jonnekin niin kauan kuin hänellä oli vähänkin liikuntakykyä. 

Kivelä toivoisi, että ihmiset olisivat nykyistä parempikuntoisina oikeutettuja ympärivuorokautiseen palveluasumiseen, jotta heidän ei tarvitsisi asua liian pitkään kotona.

– Ikääntyvien ihmisten tulisi myös itse varautua siihen, miten he pärjäävät. Pitää olla hyviä ystävyyssuhteita, ei pidä ruveta riitelemään.

Kivelä ehdottaa, että ihmiset miettisivät jo 50–60-vuotiaina asumistaan sen pohjalta, että lähellä olisi ystäviä. Jos joku menee huonoon kuntoon, muut voisivat auttaa. Lisäksi kodista olisi hyvä tehdä esteetön hyvissä ajoin.

Elää ja rakastaa

Kivelä oppi lapsena arvostamaan vanhuksia. Vanhemmat hoitivat isän äitiä maalaistalossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä. Pitkäikäinen mummo eli 50-luvulla 80-vuotiaaksi.

Kivelä oli itse miehensä omaishoitaja 10 vuotta.

– Me lähdimme joka päivä jonnekin niin kauan kuin hänellä oli vähänkin liikuntakykyä. Tunsin mieheni ja tiesin, mitä hän rakastaa. Me pidimme hauskaa. Kävimme joka sunnuntai ravintolassa syömässä, panin hänelle kravatin kaulaan ja pukeuduin nätisti.

Kivelä palkkasi hoitajan, jonka kanssa mies nostettiin lopussa nosturilla sängystä muiden kanssa seurustelemaan ja heittelemään palloa. Entinen voimisteluopettaja oli motorisesti taitava, vaikka puhekyky oli jo mennyt.

– Se tuo valtavan lämmön tunteen, että pystyin antamaan rakkaalleni tällaisen loppuelämän. Minulla meni kaksi vuotta, että toivuin siitä fyysisesti, vaikka sain apua. Omaishoitajat ovat aivan liian raskaassa tilanteessa.

Myönteinen elämänasenne kantaa.

– Olen asettanut tavoitteeni avaruuteen, en anna periksi. Jos joskus vielä löydän kumppanin, aion elää samalla tavalla.

Eläkkeelle Kivelä ei usko koskaan jäävänsä. Hän ihailee 98-vuotiasta taiteilijaa Erik Bruunia, joka piirtää yhä.

– Vanhenemisen taide on sitä, että vain elää ja rakastaa. Kun on rehellinen itselleen, ei tarvitse näytellä.

Rohkeasti ihmisten pariin

Itseen kohdistuva ikäsyrjintä tarkoittaa sitä, että vanhus sisäistää häneen kohdistuvan syrjinnän. Tätä vastaan Kivelä taistelee.

Pitäkööt meitä hulluina, mitä se haittaa!

– Vaaditaan rohkeutta, että pysyy menossa mukana. Pitää vain löytää itselle järkevää tekemistä ja mennä nuorten pariin. Pitäkööt meitä hulluina, mitä se haittaa!

Kivelä kannustaa nuoria kuuntelemaan kokeneita ihmisiä. Eri sukupolvien pitäisi hänen mielestään olla enemmän tekemisissä toistensa kanssa.

Vaikka vanhuuteen kuuluu raihnaisuutta ja kuolemaa, on ihmisellä loppuun asti toiveita.

– Vanhetessa ne liittyvät oman suvun, Suomen ja maailman menestymiseen, globaalin tuhon välttämiseen ja luonnon säilymiseen. Perspektiivi laajenee – toiveet eivät enää kohdistu itseen.