Tuoreen nobelistin Ben Bernanken vast’ikään ilmestynyt kirja ”21st Century Monetary Policy” eroaa monellakin tavalla vuoden 2011 talousnobelistin Thomas Sargentin kirjasta ”Rational Expectations and Inflation”. Yksi niistä on, miten Bernanke luonnehtii 1960-1980-lukujen inflaatiojaksoa suureksi (Great Inflation), mutta Sargent pitää sitä vain maltillisena (moderate). Suuren inflaation (Big inflation) Sargent varaa 1900-luvun alun eurooppalaisille hyperinflaatioille. Toistaiseksi nyt läntisissä kehittyneissä maissa jylläävä inflaatio on selvästi maltillisessa kastissa, sillä se ei yllä lähellekään 1970-luvun lukemia tai kestoa. Tosin nobelistien kirjojen perusteella ei lopulta ole paljon eroa siinä, kuinka lopetetaan iso ja kuinka maltillisempi inflaatio.

Otsikoinnista huolimatta nobelistit maalaavat 1960-1980 -lukujen inflaatiodynamiikasta varsin samankaltaisen kuvan. Inflaation liikkeelle lähtöön on tarvittu niin kevyttä rahapolitiikkaa kuin finanssipolitiikkaakin. Monesti ajatellaan, että 1970-luvun inflatorinen jakso käynnistyi vuoden 1973 öljykriisistä. Bernanke kuitenkin valottaa, miten juuret olivat tätä syvemmällä. Edellisellä vuosikymmenellä keskuspankki (Federal Reserve) erehtyi luottamaan liikaa vastuulliseen finanssipolitiikkaan, ja inflaatio alkoi kiihtyä. Sargent ei sinällään käsittele Yhdysvaltain kehitystä, vaan lähinnä eurooppalaisia esimerkkejä. Ison-Britannian analyysissä huomio kuitenkin kiinnittyy ennen kaikkea niin raha- kuin finanssipolitiikkaan ei energiakriisiin.

Bernanke käy läpi, miten Paul Volcker ajoi erittäin korkeilla koroilla inflaation alas verrattain lyhyessä ajassa 1980-luvun alussa. Kustannukset työttömyydellä mitattuna olivat korkeat. Bernanken mukaan Phillipsin käyrä oli palannut rytinällä. Finanssipolitiikan rooli jää Bernanken kirjoituksessa taustalle. Lähinnä tuodaan esille, että presidentit eivät kovin rankasti laittaneet kapuloita rattaisiin. Finanssipolitiikka ei kuitenkaan tukenut tavoitetta hillitä inflaatiota.

Sargent puolestaan korostaa varsin paljonkin finanssipolitiikan roolia. Britannian huonon menestyksen inflaation taltuttamisessa Sargent pistää asteittaisen politiikan epäuskottavuuden ja heikon toteuttamisen tiliin. Sargent korostaakin uskottavan raha- ja finanssipolitiikan yhteispeliä. Hänen tulemansa on, että taloudenpitäjien pitäessä uskottavana muutosta politiikan linjassa niin raha- kuin finanssipolitiikassa myös kustannukset inflaation hidastamisessa voivat olla pienet.

Millainen tilanne siis on nyt? Ensinnäkin inflaation juurisyyt ovat muualla kuin energian hintasokissa. Sillä on toki tärkeä rooli, mutta inflaatio lähti kiihtymään jo ennen energian hinnan voimakasta kallistumista, mikä sinällään koskee enimmäkseen Eurooppaa. Ja ne juurisyyt ovat kevyessä rahapolitiikassa, ja hyvin voimakkaassa finanssipoliittisessa elvytyksessä koronakriisin aikana.

Menemättä syihin syvällisemmin kysyn nyt, olemmeko enemmän Volckerin disinflaatiossa, Thatcherin Britanniassa vai onko mahdollista toteuttaa 1920-luvun ranskalainen Poincarén ihme? Tätä Sargent pitää esimerkkinä siitä, miten maltillinen inflaatio voidaan pysäyttää ilman suurempia kustannuksia, kunhan valitut toimenpiteet ovat rationaalisia ja näin siis uskottavia.

Kaikesta päätellen sen enempää Euroopassa kuin Yhdysvalloissakaan ei ole mitään laajempaa konsensusta paluusta tasapainoiseen julkiseen talouteen. Vastuu inflaation palauttamisesta kaatuu siis rahapolitiikan harteille. Tällä erää markkinoiden keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat pari prosentin tuntumassa. Rahapolitiikan kykyyn painaa inflaatio tavoitetasolle uskotaan ainakin siis markkinoilla kohtalaisesti, ellei jopa hyvin.

Ja miksi ei uskottaisi? Kyse onkin ehkä enemmän, että millä kustannuksilla? Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kustannukset muodostuisivat maltillisiksi. Riskinä on, että rahapolitiikka olisikin lopulta kevyen finanssipolitiikan vietävissä. Tällöin Sargentin mukaan inflaation hidastuminen jäisi lyhytaikaiseksi, ja itse asiassa markkinoiden nykyiset odotukset olisivat turhan ruusuisia.

Nobelistien kirjoitukset voisi tiivistää siten, että itsenäinen keskuspankki voi kyllä ajaa inflaation alas. Kustannukset ovat kuitenkin suuremmat, jos finanssipolitiikka ei tue tätä tavoitetta. Jos taas kevyen finanssipolitiikan houkutuksille annetaan periksi, inflaatio kiihtyy pian uudestaan. Tällöin lopulta tullaan tilanteeseen, jossa joko kustannukset inflaation hillinnästä ovat hyvin suuret tai finanssipolitiikassa pitää tehdä uskottava täyskäännös kurinalaiseen politiikkaan.