Ensimmäiset osuuskassat perustettiin noin 120 vuotta sitten. Nälkävuosista oli aikaa vasta 50 vuotta. Kriisin jälkeen tavoitteena oli siirtyä vanhanaikaisesta kaskiviljelystä vähäriskisempään ja tuottavampaan kotieläintalouteen.   

Merkittävä osa Suomen suurruhtinaskunnan väestön ravinnon saannista oli kuitenkin edelleen idästä tuotavan halvan vehnän varassa. Oman tuotannon kehittäminen vaati pääomia, jota pieniltä ja vähävaraisilta tiloilta ei löytynyt. Liikepankit eivät olleet halukkaita rahoittamaan maaseudun navettainvestointeja. Osuuskassat paikkasivat tätä rahoituskapeikkoa.  

Maatilan menestyksen tärkein tekijä oli itsenäinen maanviljelijä. Omin käsin raivattiin pellot, niitettiin ruis ja lypsettiin lehmät. Tilanne on nykyään sama, mutta maanviljelijän tilalle voi laittaa sanan maatalousyrittäjä. Tänä päivänä apuna on koneita, onneksi. Työ on edelleen rankkaa, mutta vähemmän fyysistä.  

Vaikka maatalous on nykyisin täysin erinäköistä, sen perustehtävä on edelleen sama: tuottaa biologisen prosessin avulla ruokaa ja turvata maan huoltovarmuus. Saattaa leipää ihmisten pöytään. Samalla tuotannon tulee olla pitkällä aikavälillä kannattavaa, eli tuottaa viljelijäväestölle riittävä toimeentulo. 

Suomessa maatalous on ollut perheviljelypohjaista. Ammatti on siirtynyt isältä jollekin pojista, nykyisin myös tyttäristä. Toimialan ulkopuolelta tulevat yrittäjät ovat harvinaisia, mitä selittää toiminnan vaatima mittava pääoma ja heikko kannattavuus. Silti maahan on aina kannattanut sijoittaa. Varmasti kannattaa jatkossakin. 

Maatalouden rahoittajan kannalta suurin riski liittyy investointihetkeen. Nykyisessä maataloustuotannossa investoinnin jälkeen tuotanto usein vähintään kaksinkertaistuu. Vasta investoinnin jälkeen nähdään, kasvoiko maatalousyrittäjä isompiin saappaisiin. Tämän takia maatalousrahoituksessa paikallisuus ja yrittäjän tunteminen on ensiarvoisen tärkeää.  

Koronapandemia ja sota Euroopassa ovat nostaneet yhteiskunnan arvostusta omavaraisuutta kohtaan. Olemme joutuneet pohtimaan huoltovarmuutemme tasoa. Suomessa kyse ei ole pelkästään siitä, riittääkö perunoita ja jauhelihaa kaikille. Ratkaisevaa on, millä pellot lannoitetaan ja traktorit laitetaan liikkumaan. Voiko fossiilisiin polttoaineisiin nojautuva ruokajärjestelmä olla huoltovarmuuden kannalta kestävä Suomen kaltaisessa maassa? Ei varmaankaan täysin. 

Fossiilisista polttoaineista eroon pyristeleminen liittyy myös suurimpaan haasteeseen, jonka maatalous tulee kohtaamaan. Nimittäin ilmastonmuutokseen, joka muuttaa maatalouden toimintaympäristöä erityisesti kolmella tavalla. 

Ensinnäkin sääolosuhteiden vaihtelut johtavat tuotannon ja hintojen aikaisempaa suurempaan vaihteluun. Suurimmalla osalla maatiloista on heikot mahdollisuudet suojautua tuotantopanosten sekä lopputuotteen hintojen vaihtelun aiheuttamalta riskiltä. Tänä keväänä alkutuotanto on joutunut jälleen kurimukseen, kun energian hinnat ovat nousseet ennätystasolle. Toki syy hintojen muutokselle ei ole nyt ilmastonmuutoksessa.  

Toiseksi maatalouspolitiikka suuntautuu entistä enemmän kohti ympäristötoimia. Jatkossa voidaan vaatia voimakkaampia tekoja, joka Suomessa tarkoittaisi erityisesti turvepeltojen viljelyn lopettamista. Tässä tilanteessa osalta tiloista tuotannon jatkaminen ei ole enää mahdollista. 

Kulutuskäyttäytymisen muutos on mielestäni mielenkiintoisin tekijä. Perinteisesti kuluttajien käyttäytyminen ruoan suhteen muuttuu hitaasti. Elintarvikkeissa muutos on ollut jatkuvaa, mutta selkeiden trendien takia kehitys on ollut helposti ennustettavaa. Kuluttajien vahva herääminen ilmastotoimiin on jo havaittavissa, mutta tuotanto on toistaiseksi sopeutunut muutokseen hyvin.  

Oli sitten kyse maatalouden ympäristövaikutuksista tai tuotantotavoista, maatalouden rahoituksessa vastuullisuus tulee korostumaan entistä vahvemmin. Kestävä ruoantuotanto on myös huoltovarmuuden kannalta paras ratkaisu. Tämä tiedettiin jo 120 vuotta sitten.