Minna Kurttilasta tuli metsänomistaja sukupolvenvaihdoskaupan myötä – ensin piti selvittää, paljonko on hehtaari
Lisää aiheesta
Kurttilasta ei pitänyt tulla metsänomistajaa mutta toisin kävi. Metsänomistajuus on vaatinut uusien tietojen ja taitojen omaksumista, sekä oman roolin puntarointia metsänomistajiin kohdistuvien vaatimusten ja odotusten ristipaineissa.
Asia vaati hieman sulattelua. Olihan metsä Minna Kurttilalle tuttu jo lapsuudesta asti, metsurin tytär ja metsän keskellä varttunut kun oli. Mutta ei hän koskaan ollut ajatellut ryhtyvänsä itse metsänomistajaksi.
Pelkosenniemellä sijaitseva tila oli sotien jälkeen osoitettu Kurttilan ukille rintamamiestonttina, ja siitä lähtien metsä oli ollut erottamaton osa suvun historiaa. Kurttilan isä lunasti vuorollaan maat itselleen, ja metsää ostettiin lisääkin.
– Metsuri-isälleni metsä on osa identiteettiä. Oma poikani sanookin, että hänen ukkinsa hoitaa metsäänsä paremmin kuin toiset puutarhaansa, Kurttila kertoo.
Isälle oli tärkeää, että metsä siirtyisi jälkipolville hyvissä ajoin, kun hän itse olisi vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Asiasta oli jälleen keskusteltu, ja Kurttilan nuoremmat sisarukset olivat kieltäytyneet. Isä kääntyi Kurttilan puoleen ja kysyi: Entä sinä?
Päätös ei tuolloin vielä syntynyt. Kurttila tiesi kuitenkin sisimmässään, ettei hänestä olisi sanomaan isälle, ettei ottaisi tilaa vastaan. Piti vain purra hammasta ja lähteä liikkeelle perusasioista. Kuten siitä, montako hehtaaria metsää tilaan kuului. Ja paljonko on hehtaari.
Asiakirjat kokoon asiantuntijan avustuksella
Kurttilan isä selvitti, mikä olisi järkevin tapa sukupolvenvaihdokselle. Lahjoittaminen olisi ollut vaikeaa, sillä sisarusten olisi pitänyt saada vastaavan suuruinen lahja. Lopulta päädyttiin kauppaan, jossa Kurttila lunastaisi metsät itselleen kauppahinnalla, joka olisi 75 prosenttia metsätilan arvosta.
Sisarukset huomioitiin omaisuuserällä, jonka arvo vastasi Kurttilan kauppahinnasta saamaa 25 prosentin alennusta.
– Isä pyysi paikalle metsäasiantuntijan, joka laati oikeanlaiset asiakirjat. Tämä osa sukupolvenvaihdoksesta sujui yllättävän vaivattomasti. Asiantuntija osasi kertoa sukupolvenvaihdoksesta niin, että me kaikki ymmärsimme, Kurttila muistelee.
Ennen kaupantekopäivää Kurttila kävi perheensä ja vanhempiensa kanssa tutustumassa metsätilaan. Tämäkin oli isän toive. Hän ei halunnut, että tytär ostaa sikaa säkissä. Kurttila muistaa tutkineensa taimikoita ja hakkuun jälkiä ja pohtineensa, että Liisakin oli Ihmemaassa paremmin kartalla, kuin hän metsässä kävellessään.
Kaupan tekoon kului pari tuntia. Kesken tilaisuuden Kurttilan isä muisti, että tilan kellari jäi aiemmassa lohkomisessa keskelle rajaa. Nykyisellä rajalla kellarin ovi jäisi kaupassa isän puolelle ja sisällä olevat hillot Kurttilan puolelle. Isän ehdotuksesta rajaa siirrettiin sen verran, että kellari jäi kokonaan vanhempien puolelle.
Tuore metsänomistaja byrokratian rattaissa
Kaupasta ei ehtinyt kulua montakaan päivää, kun verottajalta tuli kirje. Luovutusvoittoveroa olisi pitänyt maksaa toistakymmentä tuhatta euroa.
– Otin saman tien yhteyttä metsäasiantuntijaamme, joka selvittikin asian nopeasti. Verottaja oli tehnyt virheen, sillä sukupolvenvaihdoksessa luovutusvoittoveroa ei peritä.
Tilan lohkomisesta sen sijaan paisui varsinainen Karpolla on asiaa -jakson veroinen ruljanssi, jonka käänteitä selviteltiin seuraavat pari-kolme vuotta.
– Koko prosessi oli vaikea ja kallis. Isän veren saa edelleen kiehumaan sanomalla ”lohkomistoimitus”, Kurttila hymähtää.
Kolmannen kerran tuore metsänomistaja joutui byrokratian rattaisiin, kun metsäveroilmoituksen täyttäminen tuli ajankohtaiseksi. Vaikka Kurttila aloitti työn hyvissä ajoin, oli kädet lopulta nostettava pystyyn ja todettava, että maailmassa on asioita, joita yliopiston käynyt, johtotehtävissä työskentelevä viisikymppinen ei opi.
Viimein soitin verottajan numeroon ja kysyin, mitä tapahtuu, kun en osaa täyttää veroilmoitusta.
Vaikka oma osaamattomuus ärsytti ja hävetti, Kurttilaa lohdutti se, että kaikki asiantuntijat neuvoivat ystävällisesti eteenpäin.
– Olipa kyseessä metsäkeskus, metsänhoitoyhdistys tai verottaja, palvelu oli aina todella hyvää. He selvästi ovat tottuneet puhumaan ihmisille, jotka eivät näitä asioita ymmärrä.
Oma rooli hahmottui vähän kerrassaan
Julkista metsäkeskustelua Kurttila on seurannut hämmentyneenä. Yhtäkkiä pitäisi tietää valtavan paljon hiilinieluista, monimuotoisuudesta, tekopökkelöistä ja sertifikaateista. Oliko avohakkuu huono asia ja miksi? Ja entä jos myyn puuta, kuka siitä suuttuu?
– Alussa mietin, mikä on oma roolini tässä yhtälössä. Nykyään ajattelen, että metsä on ollut olemassa iät ja ajat. Se on nyt minulla lainassa ja pidän siitä huolta niin järkevästi kuin mahdollista.
Minna Kurttilan kokema metsän omistamiseen sisältyvä hämmennys, osaamattomuus ja tietämättömyys jalostuivat lopulta kirjaksi. Tapio Palvelut Oy:n kustantama Minun metsäni, vinkkejä uudelle metsänomistajalle julkaistiin vuonna 2021.
– Minun metsäni on kirja, jollaista olisin itse kaivannut metsänomistuksen alkumetreillä. Kaikki löytämäni tieto oli niin asiapitoista ja steriiliä.
Sittemmin Kurttila on ehtinyt jo tehdä ensimmäiset puukauppansa. Raivaamaankin hän oli poikansa kanssa ryhtymässä, mutta:
– Olimme juuri lähdössä taimikolle, kun äitini soitti, että arvaa mitä isä on mennyt tekemään. Isä ehti jo raivata sen.
| Lisätietoa OP Ryhmän metsänomistajan palveluista täällä |
Lue myös:
Metsälahjavähennys – veroporkkana vauhdittaa metsätilojen sukupolvenvaihdoksia