Kun mittarina käytetään valtiolainojen tuottovaadetta (puhekielessä korkoa), katseet kääntyvät euroalueella väistämättä Saksaan.

Saksa on sitoutunut perustuslakia myöten liki tasapainoiseen julkiseen talouteen, ja noudattaa näin (lähes) kaikkien EU-maiden yhdessä hyväksymää kultaista sääntöä, jonka mukaan lakiin kirjataan, että julkisen sektorin rakenteellinen vaje saa olla korkeintaan puoli prosenttia suhteessa BKT:hen. Saksa ei pelkästään ole pelkästään kirjannut tätä sääntöä lakiin, vaan myös noudattanut sitä varsin pitkälle. Todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz haikailee koronan aiheuttaman harharetken jälkeen paluuta velkajarruun vuonna 2023.

Sääntö kuitenkin luotiin vasta 2012 EU-maiden finanssipoliittisella sopimuksella. Markkinat luottivat Saksaan jo tätä ennenkin enemmän kuin moniin maihin, joiden velka ja alijäämäkin olivat Saksaa matalammat. Markkinoiden luottamus ei ole erilainen kuin luottamus muulloinkaan. Sen rakentaminen vie pitkään ja voi murentua nopeasti.

Tästä voimme päätellä, että mitä ikinä EU:n finanssipolitiikkasäännöt tulevat olemaan, niin ne eivät muuta mitään hyvin pitkään aikaan. Vaaditaan maiden selvää sitoutumista sääntöihin ja käytännön näyttöä tästä.

Säännöt ovat toki tärkeitä siinä mielessä, että ne osoittavat tavoitteen, johon pyritään. Jos tavoite on realistinen, yksinkertainen, vastuullinen ja vakaan taloudenpidon mukainen, markkinat ovat siihen epäilemättä tyytyväisiä. Sen jälkeen ne seuraavat aiotaanko sääntöjä myös noudattaa.

Riittävän yksinkertainen sääntö markkinoiden seurattavaksi olisi edellä mainittu kultainen sääntö, joka tarkoittaisi, että korkeasuhdanteessa julkinen talous olisi vähintäänkin tasapainossa. Tällöin julkinen velka suhteessa kansantuotteeseen todennäköisesti laskisi ja tuskin kasvaisi nopeasti, vaikka taantumissa sääntöä ei noudatettaisikaan.

Kurinpitäjänä markkinat ovat toki arvaamattomia. Luottamus voi kestää paljonkin, mutta kun se murenee tilanne markkinoilla voi kärjistyä nopeastikin. Markkinoiden säännöt eivät myöskään ole kaikille samat. Matalan tulotason epävakaa maa voi ajautua kriisiin hyvin pienelläkin velkataakalla. Varsinkin, jos velat ovat ulkomaanvaluutassa. Korkean tulotason maalla, joka velkaantuu omassa valuutassaan, voi puolestaan olla hyvinkin korkea velkalasti.

Nykyiset säännöt EU:ssa yrittävät puristaa maat samaan muottiin, ja ovat aivan liian monimutkaisia markkinoille. Puhumattakaan siitä, että ne eivät ole uskottavia siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ole koskaan noudatettu. Uudet säännöt, jotka perustuisivat maiden erilaisiin lähtötilanteisiin, olisivat varmaan vielä monimutkaisempia, ja markkinat voisivat lähinnä seurata mitä käytännössä oikein tapahtuu.

Markkinakuri perustuu siihen, että jo uhka korkojen noususta pakottaa riittävän kurinalaiseen politiikkaan. Euroalueen puitteissa olemme toki jo nähneet, mitä tapahtuu, kun kurinpito ei ole onnistunut. Italian kokoisen maan kohdalla samat ratkaisut kuin Kreikassa eivät olisi mahdollisia. Jo tämän vuoksi selkeät yhteiset tavoitteet, ja niihin sitoutuminen olisi äärimmäisen tärkeää.

Monimutkaiset näennäiset säännöt eivät millään tavoin ratkaise yhteisvaluutta-alueen perusongelmaa. Myös julkiset taloutemme ovat väistämättä sidoksissa toisiinsa, vaikka kansallinen päätöksenteko on itsenäistä. Markkinakuri ei myöskään ole riittävää ratkaisemaan tätä ongelmaa. Maailmassa on viimeisenkin vuoden aikana ajautunut useita maita velkajärjestelyyn.

Palataan siis kunkin maan omaan tahtoon noudattaa valitsemiaan tavoitteita. Markkinat hinnoittelevat lainoihin liittyvät riskit ja kantavat ne, mutta valtiot kantavat itse vastuun politiikkansa onnistumisesta. Ja euroalueella myös muiden valtioiden politiikasta. Euroalueella tarvitaan jo tämän vuoksi selvä yhteinen tavoite. Markkinahinnoittelun perusteella saksalaistyylinen sitoutuminen velkajarruun olisi niille mieluista.