Historia ei kuitenkaan viisastuta meitä juuri tämän pidemmälle kuluttajahintojen näkymien suhteen. Edellisen suuren kulkutaudin, Espanjantaudin, jälkeen inflaatiokehitys oli eri maissa äärimmäisen erilaista. Syyt tähän olivat moninaiset, mutta pandemialla tuskin oli suurta merkitystä.

Pandemia painoi inflaatiota vuonna 2020 ja nostaa sitä tänä vuonna, minkä jälkeen sen merkitys hiipuu. Pysyvämmän inflaation kiihtymisen syitä on syytä hakea muualta. Katseet kohdistuvat luonnollisesti ennen kaikkea keskuspankkeihin. Onko niiden politiikka muuttunut ratkaisevasti pandemian aikana?

Keskuspankit ovat tukeneet taloutta laajoilla arvopaperiostoilla, ja jopa negatiivisilla koroilla. Näinhän ne ovat tehneet aiemminkin, ainakin eurooppalaisittain laihoin tuloksin. Keskustelu inflaatiosta on toki pitkälti lähtöisin Yhdysvalloista. Kieltämättä Atlantin länsipuolella onkin suurimmat edellytykset pitempään inflaation kiihtymiseen. Finanssipolitiikassa jatkuu elvyttävänä, velka kasvaa, ja keskuspankissa politiikassa on vedottu enemmän taakse- kuin eteenpäin katsomiseen.

Euroalueen näkökulmasta inflaation pitempiaikainen kiihtyminen tuntuu kaukaisemmalta uhkakuvalta. Huhtikuussa kokonaisinflaatio oli 1,6 %, pohjainflaatio vain 0,8 % ja keskipitkän ajan inflaatio-odotukset 1,6 prosentin luokkaa. Odotuksissa on toki inflaation nousu päälle kahden prosentin vuoden mittaan, mutta vain tilapäisesti. Näistä lukemista ei vielä paljon inflatorisia uhkakuvia irtoa.

Itseasiassa uhkakuvana enemmänkin on, että tälläkään kertaa inflaatio ei saavuta kestävämmin keskuspankin tavoitetta, ja kasvupyrähdys jää niin lyhyeksi, että rahapolitiikkaa ei vieläkään päästä normalisoimaan.

Uhkakuva korostuu, jos Yhdysvalloissa inflaation annetaan nopeutua, ja sekä raha- että finanssipolitiikka on kevyttä. Tämä johtaisi heikkenevään dollariin, ja euroalueella vahva euro painaisi niin inflaatiota kuin talouskasvuakin.

Inflaation kestävämpi kiihtyminen edellyttäisi, että rahapolitiikka on kevyttä ja inflaatio-odotukset nousevat sekä palkkojen nousu nopeutuu. Tällä erää on vaikea nähdä näiden tekijöiden loksahtavan paikalleen euroalueella ainakaan siinä mittakaavassa, että inflaatio uhkaisi karata keskuspankin tavoittelemasta vauhdista. Etenkin, kun Euroopan keskuspankilla on rajoittamaton arsenaali torjua inflaation tavoiteltua nopeampi kiihtyminen.

Euroalue ylsi keskimäärin noin kahden prosentin inflaatioon alkuvuosinaan ennen finanssikriisiä. Lyhyt korko oli tuolloin hieman päälle kolmen prosentin. Tuollainen inflaatio- ja korkomaailma tuntuisi aika ihanteelliselta nytkin tulevaisuudessa. Tuolloin elettiin kuitenkin euron kuherrusvuosia, ja talous kasvoi keskimäärin 2,2 % vuodessa.

Nyt luvassa on palautuminen aiemmalle verkkaiselle kasvu-uralle. Palautuminen tuottaa parina vuonna komeita lukuja, mutta niiden ei kannata antaa hämätä. Mitään euron alkuaikojen kaltaista vankkaa kasvujaksoa ei ole luvassa.

On vaikea nähdä edes kunnon edellytyksiä pääsylle kestävästi keskuspankin tavoittelemalle parin prosentin inflaatiovauhdille, saati inflaation lipeämiselle keskuspankin tavoitteista pitempiaikaisesti. Suurin uhkakuva onkin, että olemme viidenkin vuoden päästä jumissa nollakorkojen, tavoiteltua matalamman inflaation kanssa ja vähäisen talouskasvun kanssa. Toki inflatorisenkin skenaarion voi kuvitella, mutta tällöin hyvin monen asian täytyisi muuttua euroalueella varsin perusteellisesti.