Geopolitiikassa huokuu kylmä henkäys, joka heikentää luottamusta ja pirstoo taloudellisia ekosys­tee­mejä. Se muodostaa myös varteen­otettavan häntäriskin.

Kolme geopoliittista murtumaa ovat Putinin Ve­näjä, Kiinan kasvava mahti ja Iranin epäluulo. Kaikissa näissä murtumissa toisena osapuolena on Yhdys­vallat, ja EU on sivustakatsojana. Yhdysvallat on edelleen maailman poliisi, mutta sen intressit eivät jakaudu maantieteellisesti tasaisesti.       

Neutraali Eurooppa

Eurooppa käy kauppaa Kiinan kanssa, ostaa energian Venäjältä ja nojaa puolustuksessaan Yhdysvaltoihin. Ideo­logia pitää suhteet tiiviinä Yhdysvaltoihin, mutta kauppaan nojaava reaalipolitiikka tiivistää suhteita itään. Yhdysvalloissa liittoa EU:n kanssa kuvataan tekniseksi ja EU:ta poliittisesti neut­raaliksi. Ison-Britannian eroa­minen EU:sta on pehmentänyt liittoa lisää.

Kiina haluaa parantaa suhdettaan EU:hun, mutta ainakin tällä hetkellä suhteiden tiivistämiseen suhtaudutaan vastentahtoisesti Euroopassa. Laajemman euraasia­laisen yhteis­työn puolesta puhuu kauppa, mutta sitä vastaan puhuu geopolitiikka ja ideologia.   

Putinin Venäjä

Venäjällä on kaksi geopoliittista valttikorttia: energia ja armeija. Venäjällä tiedetään, että vihreän siirtymän ede­tessä energiakortti heikkenee. Aikaa ei ole loputtomasti imperialististen tavoitteiden saavuttamiseksi. Ilman ener­giaa Venäjän olisi vaikea käyttää armeijaansa, koska sanktiot asevoimien käytöstä olisivat musertavat.

Kri­min valtaa­misesta seuranneet sanktiot olivat siedettäviä, mikä on vahvistanut Putinin luot­tamusta soti­laalli­sen voi­man käyttöön. Venäjällä on suurvaltapoliittisia tavoitteita, mutta se ei ole uudistanut talout­taan, joten sillä on tavoitteidensa saavuttamiseksi käytössään vain geopoliittinen voima.

Krimin valtaaminen Ukrainalta vuonna 2014 oli ensimmäinen merkki Venäjän pyrki­myksestä laajentaa etupiiriään Neuvostoliiton vanhoille rajoille. Huhtikuussa 2021 Venäjä siirsi joukkoja Ukrainan rajalle ja loppuvuonna 2021 kasvatti edelleen niiden määrää.

Jo ennen tammikuun 2022 neuvotteluja Putin on esittänyt listan vaatimuksia: veto-oikeus Naton laaje­ne­miselle, ydinaseiden poistaminen Euroopasta ja Nato-joukkojen vetäminen entisen Neu­­vostoliiton alueelta. Putin tietää, että Nato ei suostu vaatimuksiin, eikä pyörrettävissä olevalla veto-oikeudella ole edes käytän­nön merkitystä.

Koska Yhdysvallat on Euroopan turvallisuuden takaaja, Venäjä haluaa neuvotella Yhdys­val­tain kanssa, vaikka neuvot­telut koskevat Eurooppaa. Eurooppaa koskevissa asioissa ei ole yhtenäistä agen­daa, koska niin Yh­dys­valloilla, Saksalla kuin Itä-Euroopallakin ovat omat intressinsä. Koko neuvotte­luasetelma on teatraali­nen.

Jos Venäjä hyökkää Ukrainaan, Yhdys­val­lat ja Eurooppa vastaavat hyökkäykseen sanktioilla. Koska Saksan energia­pol­itiik­ka nojaa venäläiseen kaasuun, yhtenäistä sanktiopolitiikkaa on vaikea löytää. Juuri valmistu­neen Nord Stream 2 -putken hyllyttäminen olisi tehokas pakote, mutta Saksa tarvitsee venäläistä kaasua.

Venäjä puolestaan vastaa sanktioihin vastasanktioilla. Joukkojen keskittäminen Ukrainan rajalle ja samanaikainen Euroopan energiakriisi eivät ole yhteensattuma. Venäjällä olisi kapasiteettia toimittaa kaasua enemmän Eurooppaan, mutta se ei toimita. Putin on jo ennakkoon tehnyt selväksi, mitä pakot­teiden asettamisesta seuraa Euroopalle.

Yhdysvaltain suhtautuminen Venäjän kaasutoimituksiin on ollut koko ajan kielteinen. Eurooppa rahoittaa Putinin asevarus­telua sitoutumalla ostamaan pitkällä aikavälillä venäläistä kaasua. Sekään ei vielä olisi ongelma, että Eu­roop­pa tekee strategisesti tärkeitä kauppasopimuksia Venäjän kanssa, jos Eurooppa huoleh­tisi itse omasta puolustuskyvystään. Koska Yhdysvaltain painopiste siirtyy koko ajan enemmän Aasiaan, EU:n joutuu pohtimaan, kuinka paljon sen kannattaa asettua poikkiteloin turvallisuutensa takaajan kanssa.

Vain neljä prosenttia venäläisistä pitää Venäjää syyllisenä tilanteen kriisiytymiseen. Nationalistinen pro­pa­ganda on toiminut hyvin, mutta se on kuin alkuinnostus, joka ei kanna pitkälle. Venäjän naapuri­maissa pin­nan alla kuohuu. Valko-Venäjä ja Kazakstan pysyvät kasassa vain pelolla ja Venäjän joukkojen avustuksella. Samaa tyytymättömyyttä on Venäjällä. Sota ei ole suosittu Venäjällä. Putin joutuu kaksi kertaa miettimään, kuinka paljon tavallisten ihmisten ruuvia kannattaa kiristää.

Kiinan kasvava mahti

Yhdysvaltain ja Kiinan suhteet ovat sitä mukaan heikentyneet, kun Kiinan sotilaallinen ja taloudellinen mahti on kasvanut. Sinetti tälle kehitykselle on ollut Kiinan kommunistisen puolueen ideologian integ­roi­minen kiinteäksi osaksi käytännössä kaikkea, eli siirtyminen totalitarismiin. Xi näkee kehityksen olevan hänen puolellaan, koska hänen mukaansa länsi heikkenee, kun taas itä vahvistuu. Se, joka hallitsee itää, hallitsee kaikkea. Xi on oikeilla jäljillä.    

Laajamittainen kuuma sota on poissuljettu, joten jäljelle jää kylmä sota. Kiinan ja Yhdysvaltain strateginen kilpailu ei poistu ennen kuin toinen supervalta luhistuu aivan, kuten Neuvostoliitto luhistui kylmän sodan päätteeksi. Kylmän sodan häviäjä on se, joka hajoaa sisältäpäin. Tämä on molemmilla puolilla ymmärretty, joten kumpikin yrittää luoda toiselle niin paljon epävakautta kuin mahdollista.

Nykyisen kylmän sodan ”Berliinin muuri” on Taiwan. Xi on sanonut jo 2019 ja uudelleen 2021, että Taiwanin ongelmaa ei voi siirtää aina seuraavalle suku­pol­velle. Kiinan kommunistisen puolueen mukaan Taiwan on Kii­nan yksi provinssi ja Kiinan sisäinen asia. Kiina voi ratkaista Taiwanin ongelman joko rauhanomaisella suos­tuttelulla tai sotilaallisella hyökkäyksellä.

Taiwanilaisten rauhan­omainen houkuttelu osaksi Kiinaa alkaa olla mahdoton tehtävä, koska vain hyvin harva taiwa­nilainen kannattaa enää yhdistymistä Kiinaan. Taiwanissa ovat vaalit vuonna 2024. Kiina tekee kaikkensa, jotta Kiinalle myönteinen KMT (Kuamintang) voittaisi vaaleissa vallassa olevan itsenäisyysmie­lisen DPP:n (Democratic Progressive Party). Vaikka poliittisen ratkaisun todennäköisyys on pieni, Kiinalla on hyvä syy odottaa vuoteen 2024.  

Taiwanin autonomian tunnustaminen on puuttumista Kiinan sisäisiin asioihin ja siten vihamielinen teko. Yhdysvaltain Aasian apulaispuolustusministeri totesi viime vuoden loppupuolella, että Taiwan on kriittinen alueen turvallisuuden ja Yhdysvaltain etujen kannalta. Sanottuaan avoimesti kantansa Taiwaniin Yhdysval­lat riisui hans­kat käsistään. Yhdysvaltain suhtautuminen Taiwaniin tuli selväksi Kiinalle.

AUKUS ydinsukellusveneyhteistyö (Australia, UK ja USA) lähettää saman viestin Kiinalle. Australia käy­tännössä hyppäsi tällä sopimuk­sella Yhdysvaltain kelkkaan. AUKUS vahvistaa Yhdys­valtain herruutta Kiinaa ympäröivällä merialueella. Puolet Kiinan öljystä tulee Persianlahdelta. Tehokkain tapa saada Kiinan talous polvilleen on öljy­saarto. 

Kylmän sodan skenaario on todennäköisin, mutta Kiinan ja Yhdysvaltain kommenttien jälkeen ei ole ollen­kaan selvää, miten kuuma sota voidaan välttää. Jommankumman täytyy perääntyä mielipiteissään. Kiina tie­tää, että Yhdysvaltain osallistuessa Taiwanin sotaan, se voi hävitä sodan, mikä voisi olla puolueen loppu. Kiina voi kaikesta huolimatta laskea siten, että Yhdysvallat ei lähde puolustaman Taiwania, koska kahden supervallan yhteenotto olisi niin valtava kriisi. Yhdysvalloilla ei ole puolustusyhteistyösopimusta Taiwanin kanssa, joten Yhdysvalloille on Kiinaa helpompi perääntyä puheistaan.  

Taiwan ei ole pelkästään strategisella paikalla oleva uppoamaton lentotukialus, kuten sitä Yhdysvalloissa kuvataan, vaan alueen ankkuri, jota vas­taan muut valtiot peilaavat omaa asemaansa. Taiwanin joutuminen Kiinan hallintaan olisi shokki, jonka jälkeen Japani, Australia ja muut Yhdysvaltain alueen liittolaiset joutui­sivat miettimään uudes­taan suh­det­taan Kiinaan.

Kiinalle sopisi erittäin hyvin se, että Aasian ulkopo­litiikka saneltaisiin Pekin­gistä aivan, kuten Suomen ulkopolitiikka saneltiin Moskovasta. Yhdys­val­tain liitto­laiset joutuisivat ulkopoliittisesti limboon, mikä muuttaisi koko Aasian alueen soti­laallisen tasapainon. Suomet­tumi­nen on imperialismin halpa, mutta toimiva muoto.  

Iranin epäluulo

Vuonna 2015 Iranin hengellinen johtaja Aytollah Ali Khamenei hyväksyi ydinsopimuksen (JCPOA) maailman supervaltojen kanssa, mutta jo tuolloin hän epäili Yhdysvaltojen kaatavan sopimuksen. Sopimus astui voi­maan vuonna 2016. Vain puolitoista vuotta myöhemmin Donald Trump hylkäsi yksi­puoli­sesti sopimuksen ja asetti Iranille massiiviset sanktiot, joita hän kutsui nimellä ”maximum pressure”. Iran vastasi sanktioihin kiihdyttämällä ydi­nohjel­maan­sa. Nyt Iranilla on valmius rikastaa uraani ydinaseeseen.

Ydinsopimuksesta ovat enää vain rippeet jäljellä. Seuraava ydinkriisi voi olla vain kuukausien päässä. Khamenein pahaneteiset varoitukset ovat kovaotteisten islamistien mielessä. Seuraava Iranin kovan linjan lehdistössä painettu kommentti kuvastaa kiristynyttä ilmapiiriä. Tyhjänpäiväisten puheiden aika on ohi: ”The US and its allies know very well that the era of big bluffing and giving empty promises ... is over”.

Kun Iranin maltillinen johtaja Hassan Rouhani vaihtui kovan linjan Ebrahim Raisiin kesällä 2021, oli selvää, että neuvotteluissa eteneminen on työn ja tuskan takana. Aivan kuten Pohjois-Korea, Iranikaan ei tule luo­pu­maan tärkeimmästä painostuskeinostaan helpolla.

Raisi vaatii Yhdysvalloista takuita siitä, että kaikki sanktiot poistetaan heti ja ydinsopimus sitoo myös tulevia Yhdysvaltain hallintoja. Trumpin vetäytyminen sopimuksesta, vaikka Iran noudatti sopimusta, on jättänyt syvän epäluottamuksen Iranin johtoon, eikä vastaava epäonnistuminen ole enää vaihtoehto.

Iran ymmärtää, että Trumpin tai kenen tahansa republikaanin voittaessa vuoden 2024 presiden­tinvaalit kaikki aikaisemmat takuut ovat tyhjän pantteja. Raisi on valmis hyväksymään sen, että sopimusta ei synny ja tilanne kärjistyy jälleen. Kokonaan toinen asia on se, että kestääkö Iranin kansa enää toista syvää talou­dellista ahdinkoa. Tavallisilla iranilaisilla on jo muutenkin syvään juurtunut tyytymättömyys poliit­tiseen johtoon, joten poliittinen johto joutuu miettimään, kuinka paljon ruuvia kannattaa kiristää. 

Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on luvannut, että hänen valvonnassaan Iran ei tule rakentamaan ydinasetta. Yhdysvallat ja Israel eivät odota ydinaseen val­mis­tumista, vaan ovat valmistautuneet ennaltaehkäisevään iskuun. Tyhjentävä ydinaseohjelman tuhoaminen ilmaiskussa voi kuitenkin olla mahdoton tehtävä. Afganistanin jälkeen maa­sota on Bidenille viimeinen vaihtoehto. Toisin kuin Kiinalle, energian suhteen omavaraiselle Yhdysvalloille Lähi-Itä ei ole enää yhtä tärkeä kuin aikaisemmin. 

Geopolitiikassakin voi tapahtua harkitsemattomia siirtoja, mutta lähtökohtaisesti geopoliittiset liikkeet ovat erittäin pitkälle harkittuja. Harkintaa ohjaavat pitkän aikavälin taloudelliset näkymät ja tavoitteet. Nykyisinä levottomina aikoina geopo­liit­tiset murtumat kertovat erityisen hyvin, mihin suuntaan supervaltojen poli­tiik­ka ohjaa glo­baa­lia taloutta.