Ok, myönnetään; hieman raflaava otsikko ja antaa ymmärtää, että olisin töissä pohjoisen pohjoisessa. Lienen niitä henkilöitä, jotka pandemian myötä alkoivat miettiä omaa työpaikkaansa ja mahdollisuuksia työskennellä muualla. Minulla oli hyvä työpaikka pääkaupungissa ja olin hyvin tyytyväinen. En halunnut lähteä yrityksestä, ja kuitenkin ymmärtääkseni työtä ja asiakkaitani paremmin, minun pitäisi saada laajempaa kokemusta tältä toimialalta. Siinäpä pulma!

Teksti Hanna Paju, asiantuntija, OP Keskusyhteisön HR
Julkaistu 30.5.2022

Olin seurannut sosiaalisen median kautta erään pankin kehitysjohtajaa, sillä hänen postauksissaan oli ”sitä jotain”. Postauksien sävy tuntui seuraamisen arvoiselta. Kun tähän kyseiseen pankkiin tuli tehtäväkiertopaikka auki, alkoi armoton selvitystyö. Paikka sijaitsi Hämeenlinnassa. Hämeenlinna oli junaradan varressa, työmatka asuinpaikastani olisi ajallisesti sama, menisinpä etelään tai pohjoiseen. Juttelin kollegan, yhteyspäällikön ja esihenkilöni kanssa. Selvitin ilmapiiriä, jos lähtisin pois tiimistä. Selvitin ilmapiiriä tehtäväkiertopaikassa. Kun hain paikkaan, minulle kerrottiin, että he ovat sanoittamassa yrityskulttuuria. Minua kiehtoi se ajatus! Millainen on yritys, joka yrittää sanoittaa kulttuuria? Kuinka kunnianhimoinen ja upea tavoite! Ja kun minulle kerrottiin, että ”onneksi olkoon, sait paikan”, olin haljeta onnesta.

Yrityskulttuurista minulle näkyivät ensimmäisenä työpaikan omat käytännöt, talon tavat ja asenteet.  Ensimmäisenä päivänä jokainen tervehti, esitteli itsensä ja kertoi samalla perheestään. Minulle oli uutta, että perhe tuotiin niin näkyvästi työpaikalla. Olin hämmästynyt! Mikä perhemyönteisyys! Lisää ihmetystä paljastui lounasaikaan, kun ruokalassa erikoisruokavalioiden päällä oli työntekijän nimi ja ruokailusta myöhästyneelle työntekijälle katettiin lautaselle annos valmiiksi, ja nimi lautasen päälle. Kysyin ihmeissäni, mistä keittiö tietää, että joku ei ole ehtinyt syömään? Minulle naurahdettiin; kyllä aina joku ilmoittaa.

Näitä arjen sydämellisiä tekoja tuli vastaani päivittäin. Kun aikaa kului, paljastui myös arvokulttuuri, valintojen ja päätösten perustelut, työpaikan henki, ihmisten välisten keskusteluiden sävy, yhteystyö ja ihmisläheisyys. Kun joululahjat viivästyivät, suunnitelma A:n sijasta otettiin käyttöön jo D-, E- ja F-suunnitelmat, apuun riensivät johtajat, päälliköt ja työntekijät. Kukaan ei sanonut: ”Ei kuulu minulle.” Tehtiin yhdessä.

Parhainta ja pahinta on se, että kulttuuri muuttuu ajan saatossa näkymättömäksi. Se syvin kulttuuri, kuten jaetut uskomukset, opitaan, joten niitä ei edes välttämättä kyseenalaisteta. Silloin sujahdat työyhteisöön mukaan ja kulttuurista tulee itsestään selvää. Ensimmäisten päivien ihmeellisyyksistä on tullut normaali tapa toimia. Kulttuurista tulee näkymätöntä.

Tehtävänvaihdos muuttaa näkökantaa

Minulle tehtäväkiertoon lähteminen oli onnenpotku. Jo pelkkä kulttuurinvaihdos muutti merkittävästi asennettani työtäni kohtaan. Teknisesti työni pitäisi olla samaa kuin kantatyössäni, mutta kahden toimipisteen erot tekevät työn sisällöstä merkittävästi erilaista. Saman kolikon kaksi kääntöpuolta. Uudessa paikassa olen joutunut opettelemaan jo osaamani työtehtävän uudelleen, joten saman työtehtävän uudelleen opetteleminen opettaa ennen kaikkea nöyryyttä. En voi olettaa osaavani mitään, minun pitää opetella myös samat asiat uudelleen. Niitä asioita, joiden kanssa päivittäin tein töitä ja jotka muodostuivat vahvaksi substanssiosaamisekseni kantatyössäni, en ole tarvinnut tehtäväkierrossani kertaakaan! Se, jos mikä asettaa osaamisen perspektiiviin, hajottaa asiantuntijakuplan ja palauttaa maanpinnalle.

Samalla kun opettelin uutta työtä, sain käsiini lehtileikkeitä kahdenkymmenen vuoden takaa. Siellä kerrottiin yrityskulttuurista, josta silloin palkittiin ja jota on kasvatettu ja ravittu vuosikymmenten ajan. Kuin olisin lehtileikkeessä nähnyt nuoren ja nyt pääsisin seuraamaan häntä, kun hän on aikuinen. Yrityskulttuurissa tapahtuu niin, että vaikka tämä nuori kasvaa aikuiseksi, hän ikään kuin lähtee uudelleen kouluun, kehittyäkseen ja oppiakseen. Kulttuuri ei ole staattinen ja pysyvä. Kulttuurista kumpuaa arvopohja, jossa ihmiset toimivat. Kulttuuri kasvaa ja muokkaantuu ihmisten käytöksessä.

Jokaisessa yrityksessä tarvitaan niitä, jotka ovat olleet talossa pitkään, tuntee historian, syy-seuraus- suhteet, kehittymisen ja muutokset. Kun ihminen lähtee, hän vie tätä tietoa mukanaan. Mikään prosessi ei pullota hiljaista tietoa, saati kulttuuria. Kulttuuri elää ainoastaan ihmisissä. Täältä ”pohjoisesta”, löysin ihmisiä, jotka tekevät töitä yhdessä, vastuullisesti ja toisiaan auttaen, yhdessä menestyen, ihmisläheisesti.  

Kannattiko?

Ystäväni ovat minulta kysyneet, ”kannattiko?” Johon rehellisesti vastaan, ”kyllä.” Kukaan ei ole valmis osaaja koskaan. Aina voi oppia ja kehittyä. Sen vain unohtaa, jos on yhden kuplan sisällä liian pitkään.  

Entä se yrityskulttuuri? Yrityskulttuurin käsikirja on nyt olemassa. Se kertoo työpaikasta. Meistä. Millaisia olemme, millaisiksi tahdomme tulla ja miten meillä pärjää. Kulttuuri sanoitettiin henkilökunnan toimesta, ylimmän johdon siunauksella. Täällä tutkittiin, keskusteltiin, avattiin, kipuiltiin, sanoitettiin, vitsailtiin, naurettiin ja kirjattiin. Tekstiksi ja kuviksi, meidän yrityskulttuurimme.

Täällä vaaditaan paljon, mutta annetaan sitäkin enemmän. Kun vain lähti pohjoiseen. Ja jälleen tänään, huikattiin keittiölle, että yksi tiimi ei ehdi vielä syömään asiakasruuhkan vuoksi. Ruokaa otettiin sivuun. ”Kiitos kun ilmoitit, me pidetään heistä huolta”, keittiöstä vastattiin.

Kirjoittaja Hanna Paju toimii asiantuntijana keskusyhteisön HR:ssä ja edistää työllään sisäistä liikkuvuutta OP Ryhmässä. Paju on toiminut erikoiskaupan johtotehtävissä yli 10 vuoden ajan. Hän on edistänyt esihenkilöiden asemaa liittotasolla ja toiminut helsinkiläisen kauppakeskuksen hallituksessa. Voit seurata Pajun ajatuksia työelämästä tällä kanavalla.