Kun Kaie romahti uupumuksesta lattialle, ensimmäinen tunne oli häpeä

Ensimmäinen tunne oli häpeä. Hävetti soittaa töihin, Kaie Hakonen muistaa aamun kuuden vuoden takaa.

Aamulla kello soi viideltä, niin kuin aina. Yhtäkkiä lihaksista vain katosivat voimat, ja Hakonen löysi itsensä lattialta. Tavarat eivät pysyneet käsissä.

– Soitin esimiehelleni, että ei tässä mitään hätää. Että hoidan kyllä ensi viikolla ne asiat, jotka nyt jäävät hoitamatta. En ollenkaan tajunnut, että olin totaalisesti uupunut.

Kaikki oli päällepäin ihanasti: oli hyvä työ, hyvä palkka, suloinen perhe ja uusi omakotitalo. Jotain oli kuitenkin tuntunut puuttuvan jo pidemmän aikaa, ja sitä Hakonen jahtasi sitkuttamalla.

– Sitten, kun olen tämän tehnyt, on aikaa levätä. Kunhan vielä saan tämän tittelin ja tiimini tekee tulosta. Ja niin edelleen.

Voimat eivät palanneet seuraavaksi viikoksi.

– Olin supersuorittaja, siispä suoritin myös lääkärin määräämää sairauslomaa. Asetin itselleni deadlineja, milloin minun pitäisi olla kunnossa. Eihän se niin mennyt. Joinain päivinä jaksoin jopa pukea päivävaatteet. Muistan, kuinka makasin sohvalla ja katsoin lapsiani ja mietin, että heidän takiaan minun pitää tehdä kaikkeni parantuakseni.

”En ole pitänyt huolta itsestäni”

Meni lopulta melkein kolme vuotta, ennen kuin Hakonen selvisi vakavasta uupumuksestaan.

– Omanarvontuntoni oli ollut kytköksissä siihen, kuinka paljon teen. Kun en ollut enää työntekijä ja veronmaksaja enkä äitinä ja puolisona touhukas itseni, minun piti miettiä kokonaan uudelleen, kuka oikein olen. Tervehtymisen alkaminen vaati ensin hyväksymisen: olin sairastunut, koska en ole pitänyt itsestäni huolta. Olin vuosia sivuuttanut omat tarpeeni.

Hakonen palaa aikaan ennen romahdusta.

– Muistan miettineeni, että voi kun olisi joskus aikaa käydä lenkillä tai nähdä kavereita. Tai jos olisin järkevään aikaan töistä kotona ja ehtisin lasten kanssa leikkipuistoon. Mutta että ei tässä nyt ehdi, Hakosta hiukan hymyilyttää.

Olin hakenut töissä hyväksyntää ja ajatellut, että kelpaan, kun teen paljon tulosta. Suorittaminen oli suojakeinoni.

Pysähtyminen pakotti näkemään lähelle, niin kliseistä kuin se onkin.

– Tajusin, että nyt on se hetki, kun voin itse vaikuttaa tulevaisuuteeni. Päätin, että tästä eteenpäin tekisin vain itselleni merkityksellisiä asioita. Tajusin, etten voi koskaan palata entiseen työhöni, sillä työkulttuuri siellä oli arvojeni vastainen. Mieli yritti kyllä löytää selityksiä ja puhua minua ympäri, että säännöllinen kuukausipalkka olisi erittäin tervetullut asia, mutta kehoni reagoi vahvasti vastaan ja sydän sanoi ei. Silloin päätin, että jatkossa kuuntelen vain sydäntäni, vaikka mieli järkeilisi mitä.

Kun Hakonen puhuu arvoistaan, hän myöntää, että ne olivat jääneet suorittamisen jalkoihin.

– Olin hakenut töissä hyväksyntää ja ajatellut, että kelpaan, kun teen paljon tulosta. Suorittaminen oli suojakeinoni. Omat ydinarvoni, kuten perhe ja terveys, eivät näkyneet mitenkään valinnoissani. Siksi tuntui koko ajan, että jotain puuttui.

Sairausloma pakotti turvautumaan säästöihin

Kolme vuotta kestänyt toipuminen tuli kalliiksi.

– Tulot romahtivat tietysti. Onneksi oli säästöjä, joihin pystyin turvautumaan. Karsimme paljon menojamme, mutta sairastumisen myötä tuli myös uusia menoja, kuten terapia.

Hakonen haki apua myös akupunktiosta ja tunnevyöhyketerapiasta. 

Hakonen on kiitollinen puolisostaan, joka jaksoi kannatella romahtanutta ja auttoi toipumaan. Perheen merkitys toipumisessa oli valtava.

– Vaikka olin sairastunut, pystyin kohtaamaan lapset paremmin kuin silloin, kun keskityin työhön ja tiimini tuloksiin. Olen surrut sitä, että menetin monta vuotta heidän lapsuudestaan sairastuessani, mutta ehkä enemmän jo ennen sitä.

Käänteentekevä oli hyvinvointivalmentajan koulutus, sillä siitä aukeni Hakoselle uusi suunta yrittäjänä.

– Alunperin lähdin kouluttautumaan vain itseäni varten. Halusin kaikki työkalut, joilla voisin auttaa itseäni. Sitten huomasin, että voin näillä työkaluillani auttaa myös muita. Moni nainen on samassa jamassa kuin missä itse olin ennen romahdustani, Hakonen on huomannut.

Hakonen toimii nyt yrittäjänä.

– Vaikka tienasin palkkatyössä enemmän, en missään tapauksessa vaihtaisi enää siihen väsyneeseen, harmaaseen, kireään naiseen. Tiedostan myös, että voin tehdä valmentajan työtä vain niin kauan, kuin itse voin hyvin.

Mikä olisi se pienin muutos?

Uupumusmatka on opettanut Hakoselle muutaman ensiarvoisen tärkeän asian, joihin hän haluaa havahduttaa muitakin siinä toivossa, että jonkun toisen ei tarvitsisi käydä niin pohjalla.

– Ensinnäkin, mikään ei muutu, jos et muuta mitään. Jos muutat vain ulkoisia puitteita ja jatkat sisäisesti samaa rataa kuin ennenkin, tulet edelleen pyörimään samojen ajatusten ja haasteiden ympärillä. Jos taas pystyt kehittämään ajatteluasi ja toimintaasi terveempään suuntaan, muutos on mahdollinen ilman, että kaikki arjen palikat pitäisi räjäyttää atomeiksi.

Hakonen haluaa korostaa, että pelkkien ulkoisten asioiden muutos, kuten vaikkapa työpaikan tai asuinpaikan vaihto, ei useinkaan ratkaise asiaa. Myöskin vuoden alkuun usein liitetyt lupaukset muuttaa kerralla koko elämä Hakonen heittäisi romukoppaan.

– Jaksat tahdonvoimalla suorittaa pari viikkoa, kunnes tulee elämä väliin.

Avainsana ovat pikkuruiset askeleet.

– Mikä olisi se pienin muutos, jonka voisit arjessasi toteuttaa? Omalla kohdallani näitä olisivat olleet taukojen pitäminen töissä ja läppärin kiinni pistäminen neljältä. Ja sitten niin monta toistoa, että homma alkaa luonnistua automaattisesti niin kuin hammaspesu

Mitä voit tehdä jo tänään? Kaien vinkit hyvinvoinnin parantamiseen pienin mahdollisin muutoksin

Lue myös:

Sirpa hyppäsi puskurin avulla pois oravanpyörästä: ”Jatkuva myyminen ei enää vastannut arvojani”

Heli toteutti unelmansa uudesta ammatista – säästöt toivat taloudellista turvaa‍

Suojele aivojasi: viisi vinkkiä parempiin työtapoihin‍