Valmistautuminen kokouksiin alkaa olla päivittäistä. Silti jokaista valmistautumishetkeä varjostavat ajatukset: ”Heitetäänköhän mut bussin alle?” ”Mitä jos en saa sanaa suusta?” ”Otetaanko mua enää vakavasti, jos jäädyn?” ”Onkohan mulla kuitenkin jotain, minkä avulla luistan tästä?” Samat ajatukset, eri järjestyksessä. Olet tietoinen mahdollisesta bussin alle heitosta, mutta päätät silti osallistua.

Olet huomannut, että kokouksissa käydään läpi yhteisiä asioita, ideoita ja visioita. Alat jopa viihtymään kokouksissa, sillä olet idearikas ja uskallat miettiä erilaisia tapoja työskennellä. Olet huomannut, että muillakin osallistujilla on hyviä ideoita ja hymyilet kollegalle Teamsin välityksellä hyvästä ideasta.

Tiedäthän, että kollegaa saattaa jännittää yhtä paljon kuin sinua, ja jos avaisit mikkisi, voisit vaan sanoa, että ”olipa hyvä idea ja puheenvuoro”. Hän ei näe hymyäsi, ellei kamerasi ole päällä.  

Osa osallistujista vaihtuu, mutta alat tottua erilaisiin kokouksiin

Palautteen saaminen esiintymisistä on ollut itselleni tärkeää ja olennaista kehitysmatkallani. Kun sanoin kollegalle ääneen ennen kokousta, että jännittää osallistua, hän vastasi: ”Se menee hyvin, käydään paliksen jälkeen läpi lyhyesti, miten sulla meni.” Sen jälkeen olen pyytänyt palautetta enemmän ja vähemmän tutuilta kollegoiltani.

Tuon kuuluisan ensimmäisen palautteen jälkeen ystäväkollegani sanoi: "Mitä ihmettä sä oikeen jännität, kun sulla menee aina noi setit hyvin eikä se jännitys kuulu tai näy minnekkään, se on sun omassa päässäs vaan.”

Palautteen saamisen jälkeen olen aktivoitunut myös itse palautteen antajana, sillä olen huomannut, että esiintymisjännitystä on meistä monella: ”Hei, tää oli mun mielestä ihan superhyvä, kiitos.” Tai laitan Teamsissä viestin, että ”sulla oli tosi hyvä setti, kiitos vielä näin jälkikäteen”.

Olisi hienoa mennä kokouksiin ja puhujanpöntölle luottavaisena ja rohkeana, kerrasta toiseen. Tiedäthän, että voit mennä? Tiedäthän, että jos jäädyt tai menet sanoissa sekaisin, et aiheuta mitään vaarallista tai peruuttamatonta? Häpeä ja tunne, että olet nolannut itsesi täysin, kestää hetken. Sitten se häviää. Kukaan ei kuollut etkä aiheuttanut vahinkoa.

Viime viikkojen kokouksissa omat sanani ovat menneet välillä sekaisin ja olen nauranut itselleni. Olen antanut palautetta puheenvuoroista ja ollut läsnä. Nykyään nautin kokouksiin osallistumisesta ja pyrin myös omalta osaltani siihen, että jokainen kokous olisi mahdollisimman rento ja turvallinen paikka jokaiselle. 

Totesin taannoin uudelle esihenkilölleni, että ”mä oon kyllä oman itseni suurin fani, tilanteesta riippumatta”.

Oo säkin!

Iloa, valoa ja rohkeutta kevääseen!